Tuhansien hankain synnyttämä meteli yhä kasvoi, kun lähestyttiin kalastuspaikkaa, missä väkeä oli odottelemassa sillin saapumista.
Melu kävi korviasärkeväksi, vauhtia lisättiin, venheet kilpailivat — oli päästävä ensimmäisenä maihinlaskupaikkaan, hankittava yösija maissa ja vältettävä airojen toisiinsa murtuminen ahtaassa laituriväylässä.
Mitään julkista valvontaa ei ollut vielä olemassa, majotusalukset olivat melkein tuntemattomia, jokainen piti puolensa niin hyvin kuin osasi, hankki paikan venheelleen, miten taisi, herätti niin suurta kunnioitusta kuin suinkin saattoi.
Aa-vuonolaiset olivat sitkeitä soutajia ja lisäksi he tiesivät Juhlin pojan olevan mukana — kyllä hän paikan hankkii!
Rejer seisoi uljaana kokkaköysi kourassa. Hänen tunteensa oli suunnilleen sama kuin toistenkin — miten tiheässä kirkkovenheitä olikin Aa-vuonon rannassa, aina ne Juhlin venheen saapuessa tilaa tekivät.
Satama oli täpösen täynnä suurta ja pientä mastoa, ja ranta kaikkialla tulvillaan venheitä tiheissä riveissä, isommat ankkurissa ulompana, pienemmät niiden takana maihin kiskottuina.
Kahden nuottavenheen ja suolaamoon johtavain kiviportaiden välissä hän keksi oivallisen paikan, parhaan koko laiturissa — ihme, ettei se ollut vallattu.
Sinne he suuntautuivat, ja kaikki Aa-vuonolaiset tekivät kuten Rejer, tervehtivät kotoiseen tapaan:
"Hyvää päivää… Onpa ruma ilma tänään!"
Ylhäällä ranta-aitan ovella seisoi nauramassa nuori kalanperkaajatar punainen isohuivi vyötäryksillään.