Kenenkään päähän ei pälkähtänyt epäillä Juhlin kirkkovenheen kestävyyttä, sillä sitä oli koputeltu nuijalla yltäpäältä ja tarkasteltu halkeamain varalta päivää vasten kotona venhehuoneessa.
Pieni harteikas ja vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka tohtoroi kaikkia Aa-vuonon vanhoja venheitä ja sen vuoksi oli merimiehen maineessa, istui kokassa antaen jokaisen hyökylaineen tullessa varotusmerkkejä. Keulapuolella seisoi mies, joka niitä leipoi airolla tasaisemmiksi.
Vanha hardangerilainen kirkkovenhe harvinaisen leveine, ohuine ja vuotavine laitoineen teki tehtävänsä; vanhanaikainen raakapurje kohotti kokkaa ja puski sen aaltoihin kiskoen venhettä kuin hevonen.
Iso viisihankainen kirkkovenhe, jonka tuhdoilta töllisteli ja tirkisteli joukko sisämaan naamoja, herätti huomiota, sitäkin enemmän, kun se alinomaa poikkesi maihin kysymään, veikö tämä reitti kalastuspaikoille.
Aikamoista pilaa ja naurua kuului Aa-vuonolaisesta, joka "aukaisi eväsarkkunsa jokaisen niemen nenässä" ja "kuljetti omenia ja lampaanruhoja kaupunkiin."
Mitä kauemmaksi Rövseriin päin he ehtivät, sitä sankemmaksi paisui venhejoukko; airoja ja purjeita käytettiin yht'aikaa — kaikilla oli kiire…
Nahkapukuiset olennot nousivat räntää valuen tuhdoille seisomaan ja huutelivat toisilleen sillistä ja sillin näkemisestä — siitä, missä ja miten pitkän matkan päässä rannikolla silli oleili, yksityisistä "sillisäikeistä", joita oli Ruijan seidin mukana näkynyt Udsirevuonossa, mutta että oikea iso parvi vielä puuttui, ja minne sen nyt luultiin suuntautuvan… ja nimet sellaiset kuin Feiö, Veavaag, Ferkindstadsaaret, Brandesund, Stolmen ja Udsire sinkoilivat ilmassa lausuttuina kaikilla Stavangerin ja Bergenin välisillä murteilla, suurista verkkovenheistä, jotka tulivat pitkien matkojen takaa, kolmisoutuisiin pikku venheisiin.
Rejeriin ja hänen Aa-vuonolaisiinsa koko tämä elämä vaikutti jollain tavoin pyörryttävästä Heistä tuntui melkein siltä, kuin olisivat juoneet viinaa, oltiin puoleksi kirkonkokouksessa, puoleksi markkinoilla — kaikki keinuen aalloilla, jotka olivat kotimäkien korkuisia ja joiden yläpuolella liiteli meren kirkuvia lintuja.
Minne asti ehdittiinkään, aina kohisivat hyökylaineet venheen toista kylkeä vasten, ja ulkokarit näkyivät olevan täynnä isoja mustia merimetsoja, jotka istuivat arvokkaina pitkissä jonoissa, kuivaelivat siipiänsä ja vartioivat merta — nekin silliä odottaen.
Kalalokki huuteli valittaen karien äärillä, joku musta kaakkuri tai pilkkasiipi kiiti merelle päin yli aallonharjan. Raiskat ja lokit lentelivät hajallaan ja levottomina sateisen raskaassa, sumuisessa ilmassa — ne nähtävästi yhä odottivat. Ruokkeja ja kiisloja ui siellä täällä aallokossa sukeltaen omaan varovaiseen tapaansa. Yksinäisellä luodolla istui merikotka vahtimassa.