Vihdoin se tapahtui.
Neljä matruusia oli venhettä soutamassa, ja perässä istui Lind suruharso hatussa. Tiedettiin, että hän meni rouva Berentsenin, kapteenin puolison luo, kertomaan tapahtumista.
Etukannella seisovalla Rejerillä oli täysi työ pitäessään silmällä purjeita ja raakapuita järjesteleviä miehiä, mutta tavantakaa hän sentään suuntasi kaukoputken kohti laituria ja vallia. Hän poimi sieltä näkyviinsä kasvot toistensa jälkeen ja löi hiukan synkistyneenä kaukoputken kasaan.
Purettiin parhaillaan jotakin Trondhjemista tullutta lastia, ja Lindillä oli niin kiirettä olemista isännistön luona täällä samoin kuin Laurvigissäkin, että Rejer sai ankkuroitumisesta lähtien ottaa huolekseen sekä yli- että aliperämiehen tehtävät.
Suoraan pakkahuoneen takana tuolla oli tykkimiehen talo, sen Rejer tiesi, ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä puhki sen seinien.
Ensimmäisinä parina kolmena kiireellisenä työpäivänä ei ollut aikaa käväistäkään maissa, kunnes Lind eräänä iltapäivänä palasi laivalle.
Hän oli jokseenkin luoksepääsemätön käyskellessään siinä edestakaisin kannella pyhätamineissa ja silkkihuopahattu päässä ja välittämättä edes mitään tiedustella. Hänen käyttäytymisessään, puoleksi halveksivassa, huolettomassa kuljeskelussa ja tuossa tavassa, miten hän aina puraisi mällin poikki ja sitten sylkäisi sen laidan yli, oli jotakin, jota Rejer ei sietänyt; se ei ollut ollenkaan kohtelias, vaikka hän oli saanut seistä täällä päivän toisensa jälkeen ahertamassa paljon yli velvollisuuksiensa hänen puolestaan!
Lind meni alas kajuuttaan mainitsematta mitään siitä, voiko Rejer katsoa olevansa vapaa tänä iltana. Kun stewardi meni alas kysymään, eikö kapteeni tahtonut mitään syötävää tai juotavaa, hypähti hän seisoalleen ja kiljaisi "ei!" niin että stewardi tuli portaita ylös kuin ammuttu luoti.
Hetkisen kuluttua Lind palasi kannelle merimiesasussa:
"Kutsukaa miehet takakannelle", käski hän; mutta tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea saada ääntä kurkustaan.