"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" sanoi hän. Neiti kääntyi niin äkkiä, että nuora putosi. Siinä se nyt makasi, ja vaatteet sen mukana.
"Oh, kuinka te peljätitte minut!" huudahti hän kumartuen nopeasti nostamaan nuoraa; mutta Rejer huomasi selvästi, että hän oli yllätyksestä ihan punaisissaan. "Ei, ei, neiti Rördam! Kyllä minä nostan sen." Kiireissään hän melkein tempasi nuoran toisen käsistä ja alkoi etsiä naulaa, johon olisi sen kiinnittänyt.
"Tuossa se on!" sanoi hän osottaen seinässä olevaa pientä naulanpäätä.
Hän yritti turhaan saada nuoraa kiinni.
Vielä kerran valahtivat kaikki valkoiset vaatteet maahan.
"Ei, neiti, tuohon sopivaa solmua ei tehdä minun taidollani."
"Sitten kai minun täytyy teitä opettaa. Minä teen näin!" — hän vain kietaisi nuoran mutkalle naulanpäähän.
Hänellä oli kuitenkin omat vaikeutensa, kun kuivaneet oli koottava nopeasti koriin; tuo tapahtui hiukan säikähtyneesti.
Hän rauhottui vasta, kun Rejer alkoi puhua kuulleensa, että talossa oli surua ja että hän sentähden oli aikonut käydä katsomassa kohta maihin tultuaan.
Rejer ei saanut koria haltuunsa, mutta tahtoi välttämättä kantaa keittiöön sylyksen puita.
"Teillähän ei ole nykyään muuta kuin lapset apunanne, neiti Rördam!
Mielelläni minä pilkkoisin teille puita jokaikinen päivä."