Rejer näki yht'äkkiä Lindin kasvot edessään."… ellen sitä kuullut… puosmanni Torgersenilla" — lisäsi hän sitten.

Se kevensi — mutta ei antanut täyttä varmuutta.

"Talvella me kuulimme kaikista St. Mauritiuksella sattuneista onnettomuuksista ja siitä miten te purjehditte kuumetaudin raivotessa laivalla", jatkoi hän nähdessään Rejerin olevan aivan alakuloinen ja kalpea.

"Niin, kyllä se oli ikävä matka!"

"Torgerseniin saivat kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta. Siinä oli paljon hyvää teistä — mutta sitä minä en epäillytkään, että kun jotakin tärkeätä sattuu, Rejer Jansen Juhlkin mainitaan." Hän koetti laskea leikkiä, mutta ilme oli lämmin, ja ääni tuntui melkein värisevän. "Ettekö ajatellut silloin, että voisitte itsekin sairastua?"

"En!" — huudahti hän äkkiä — "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin siellä ollessani… Ajattelin Norjaan jäänyttä kaunista neitoa, jota en koskaan enää ole voinut saada pois mielestäni! Ja häntä ajatellessani minä rukoilin Luojaani, että hän antaisi minut itselleni takaisin, sillä se, joka seisoi peräsinpyörän ääressä, oli susi ja murhamies!… ja ettei hän minua hitaasti kiduttaisi, vaan antaisi hänet minulle — kaikkine lapsineen, mitä hänellä sitten lieneekään!" lisäsi hän kiukkuisesti ja loi silmäyksen tupaan päin. "Sen neidon minä olen aina ajatellut koristekuvaksi kolminkertaiseen tammikokkaan, keinumaan meren vaahdossa vyötäistä myöten, povi korkealla ja ilme tuollaisena kuin teidän — niin, sillä on pään ja niskan asento aivan sama kuin teillä, neiti Rördam! Hän näyttää katselevan yli koko meren ja sanovan aalloille: 'Kyllä minä teidät muserran!' Siinä on vähän sen ajatuksia, joka osaisi rynnistää hellittämättä tässä maailmassa, jos vain saisi hänet, jonka kanssa tahtoisi purjehtia. Niin, neiti Saara Rördam, — minusta ei ole tänään tehty kapteenia — minä en ole juhlatamineissa, en ole reima enkä hieno, olen ruma — nenäni on pitkä… monessa asiassa olen takapajulla! Mutta — antakaa te lupauksenne Rejer Jansen Juhlille, niin petetyksi ette tule, ei vieraitten naisten vuoksi — ei minkään vuoksi maailmassa, niin kauan kuin minussa henkeä on!"

Hän oli lähestynyt silityslautaa, seisoi nyt aivan ääressä ja katsoi
Saaraa silmiin.

Toinen oli pitkä, hän vielä pitempi… Toinen seisoi kuolonkalpeana vispilä astiaan vaipuneena ja suu puoliavoinna…

"Mutta Juhl! — Olkaahan järkevä! — Neljä… neljä lasta…"

"Pelkkää huvia, sanon minä! — Ja kun minä olen ulkona merillä, niin nehän ovat talossa ihan välttämättömät!"