"Suutari-Jo!" huudahti Rejer Aa-vuonon murteella.
Suutarin veitsi pysähtyi; hän katseli suu auki.
"Minä tulen kuulemaan, miten niiden saappaiden kävi, joiden parista minä lähdin eräänä jouluna!"
Suutari-Jo hypähti seisomaan.
"Ellei tuo ole Rejer, niin ajakaa minut metsään!" huudahti hän vilkkaaseen tapaansa.
Ympärillä olevat päät kääntyivät hiukan, ja kasvot ikäänkuin venyivät; mutta mitään hämmästyksen ilmettä ei voinut havaita, ennenkuin Rejerin tunnustus ja suutari-Jon huuto oli vakuuttanut uutisen ehdottoman varmaksi. Silloin he alkoivat nouseskella, hän meni heitä kättelemään, ja kuului sanottavan: "Kas, onko se Rejer!… No kas vain!… Juhlin poika!…"
Mutta Rejer kyllä näki karujen sanojen taakse, huomasi, miten siellä täällä kasvojenlihakset värähtelivät. Näytti melkein siltä kuin he olisivat arvelleet moittien: — juuri kun me lähdemme, sinä palajat!
Rejer tiedusteli heiltä, kuinka he olivat tulleet Amerikkaan menoa ajatelleeksi.
"Hallavuosia ja veroja ja toimeentulo vaikea…"
"… Ja sitten, kun seutu on menettänyt vanhat huolenpitäjät", lausui eräs vaimo vihlaisevalla äänellä.