Villahuivi löyhästi kaulallaan, nahkatakki auki ja kädet selän takana hän käveli tuvassa edestakaisin. Käynti oli heiluva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin ojennettu, ja terävissä, selväpiirteisissä kasvoissa oli tänään innostuksen punaa, aivan kuin olisi kumpikin poski saanut korvapuustin.
Tuvan lattialla luovi kaksi varsin erilaista olentoa, tarkoin varoen, etteivät törmäisi toisiinsa. Vaimoa ei ollut niinkään helppo saada järkytetyksi: — hän oli nähnyt jo ennen monta samanlaista myrskyisen äkillistä lähtöä ja käveli nyt siinä leveänä ja tanakkana antamatta taloushommainsa häiriytyä.
"Rakas Rejer — jos odotat ohi joulun, olen varma, että tulet sinne kaikkein ensimmäisten joukossa. Eihän sanantuoja tiennyt sillistä mitään!"
"Sillistä mitään?… sillistä mitään; olenko kuullut kummempaa! Silloinhan kaikki muutkin lähtisivät! Ei, näetkös, mutta se mitä hän sanoi, haiskahti silliltä, kyllä minä sen ymmärsin!"
"Sinun mielestäsi haiskahtaa aina silliltä! Annahan nyt ihmisten viettää joulunsa rauhassa; eihän muu sovikaan Aa-vuonolaiselle."
"Ei sovi Aa-vuonolaiselle? Ei, mutta antaa Jumalan lahjain liikkua merellä välittämättä niistä niin paljoa, että ojentaisi kätensä niitä ottamaan, se soveltuu Aa-vuonolaiselle. Viettää joulu ensin, niin, ja sitten kun oluttynnöristä on selviydytty, niin sitten seuraa lepoaika, se heille sopii! Mutta nyt sattuu silli tulemaan sitä ennen odottelematta ollenkaan. Kyllä minä niille opetan! Kyllä minä ne jäykistän, jos yrittävät vääristyä vielä entistään vääremmiksi. Saavat tuntea moukarin iskut naulanpäässä!"
"No niin, oma asiasihan se on, Rejer, ja minun puolestani ovatkin eväät valmiina. Teidän ei tarvitse muuta kuin ottaa vastaan."
"Valmiina? — kaikkiko?" hän katsoi hiukan hämmästyksissään ja epäillen.
"Kyllähän minä sinusta olen sen verran huomannut näinä päivinä, että aioit merelle, sanoipa lähetti sitä tai tätä."
Erittäin tyytyväisenä Rejer käännähti korollaan ja hieroi käsiään: