Siinä meni mekontasku! Sen hän kosti potkaisemalla; samantekevää, kuka sai maistaa kantarautaa. Mutta seurauksena oli uusi niskaan tarttuminen ja sitten pari ankaraa potkua, jotka siirsivät hänet kauas eteenpäin kohti erästä nuorta, mustatukkaista merimiestä, joka seisoi lyhdynvalossa häntä vastaanottamassa:
"No… no, antakaa hänen olla rauhassa. Ettekö näe, että hän on vasta poikanen!… Mitä sinä täällä teet, penikka?"
Tuo viimeinen huudahdus puri kipeämmin kuin koko häpeämätön käsittely, jonka alaisena hän oli ollut pimeässä käytävässä. Kaikkein vähimmin Rejer tahtoi näyttää poikaselta, hän, joka oli yli puolenyhdeksättätoista vuoden ikäinen ja kotoisen arvovaltansa nojalla johti kokonaista venhekuntaa.
Hän pujahti pois avuliaan merimiehen läheisyydestä ikäänkuin olisi polttanut itseään ja liukui niin huomiota herättämättä kuin suinkin mahdollista seinän sivuun, mustain ihmisryhmäin taakse.
Pullot kiersivät miehestä mieheen, ja ranta-aitan lattialla kävi tanssi taukoamatta. Polskaa, kädet toistensa vyötäisillä, valssia ja Hampurin polkkaa. Viulut ja merisaappaiden töminä kilpailivat keskenään. Patsaihin kiinnitetyt merirasvalamput lekuttivat vedossa, katto-orsista riippui pari purjenuoran kannattamaa sarvilyhtyä valaisten käryisessä ilmassa liikkuvia punaisia naamoja, joista hiki kihoili päähineen alta.
Paloviinan höyryt ja tupakan savu, märkien vaatteiden ja vanhan sillin haju, kostea suola, joka jalkain alla murskaantui märäksi ja likaiseksi seokseksi, kääri kaikki tukahuttavan raskaaseen viinasumuun, jonka läpi esineet vain himmeinä erottuivat. Melu ja puheensorina kaikui korvissa alinomaa. Peremmällä pimeässä häämötti suolahinkaloita ja tyhjiä tynnöreitä.
Muutamia kirjanpitäjiä ja verkkopäällysmiehiä istui punssipulloineen kumotun tynnörin ääressä pelaamassa korttia sillistä, joka vielä viipyi kaukana merellä. Toisinaan he virkistäytyivät pistäytymällä tanssimaan.
Rejer sai ankarasti taistella ujouttansa vastaan, kun oli liikuttava niin läheltä noita istuvia hienonhienoja kauppapalvelijoita. Häntä vaivasi mitä arin herkkätunteisuus, kasvuiän hoilakka vartalo ja kehittymätön ääni olivat hoidettavina, ja hän tunsi itsensä kaikkialla liian pitkäksi ja näkyväksi. Siksi hän kävi niin käyränä kuin suinkin ja piti jäykän järkähtämätöntä ilmettä kuin mikäkin tullitarkastaja.
Ehkä viimeksimainitun seikan vuoksi häneen kiintyivät juuri ne katseet, joita hän halusi välttää. Urimoidessaan tynnöripaikan ohi hän kuuli takaansa:
"Tuo, jolla on nenä ja villahuivi, mikä janne se on?"