Seuraavassa silmänräpäyksessä alus törmäsi. Ilma kohahti valkoiseksi… hyökyaallot kohisivat heidän ylitseen!
* * * * *
Niiden monien hylkylautain ja irrallisten pyöröpuiden joukossa, jotka tuon helmikuun yön jälkeen ajelehtivat kaikkialle saarien väliin, olivat kaiketi myöskin karihyrskyissä hajonneen jahdin kaaret ja lankut. Mutta aivan varmoja oltiin onnettomuudesta vasta sitten, kun nimilauta viikkoa myöhemmin löydettiin muutamia peninkulmia etelämpään ajautuneena.
Jan toi tuon ankaran sanoman aikoen valmistella äitiänsä siihen niin varovasti kuin suinkin. Mutta äiti tarttui heti häntä käsivarteen, ja hänen katseensa oli sellainen, ettei sitä voinut koskaan unhottaa; hän katsoi poikansa mieleen aivan kuin lasin läpi… "Kerro, poikani!… en ymmärrä mitä sanot, mutta muistan joka sanan… kerro kaikki. — tarkoin… kaikki tyynni!"
Hän kalpeni yhä kertomusta kuunnellessaan — oli painumaisillaan pöydän varaan, mutta nousi sitten äkkiä… "Siinäkö kaikki, Jan? Jos olet jotakin unohtanut, niin sano se minulle." Hän lähti, ja Jan aikoi tukea häntä.
"Kiitos, poikani, ei, annahan minun olla yksinäni." Muuta sanomatta hän sulkeutui huoneeseensa.
He olivat kovin huolissaan, kun ei hän seuraavana aamunakaan tullut ulos, ja silloin Jan lähti katsomaan.
Hän istui siellä aivan rauhallisena ja kalpeana.
"Tulehan alas ja ryhdy jälleen töihisi, äiti!"
Hetken hän vielä istui liikahtamatta lattiaan tuijottaen…