Rejer neuvotteli itsensä kanssa, olisiko vai eikö olisi mentävä tanssimaan, kunnes oli aikoja sitten tullut pimeä.
Ei ollut ollenkaan hupaista kävellä alkavassa tähtiyössä, kylmä kun oli, kävellä viidentoista kahdenkymmenen miehen voimalla asunnon ympärillä tömistellen ja saappaitaan toisiinsa takoen viluissansa ja tähystellen tuonne vastarannalle, missä valot loistivat ja peli ja tanssi olivat täydessä vauhdissa.
Niinä hetkinä, joina hän siellä kuljeksi, kävi hänen sydämessään ankara taistelu laihasta, likaisesta villasukkiin ja paikattuun hameeseen puetusta sillipiiasta. Olikohan siellä perämies?… Tanssikohan hän hänen kanssaan?…
Tuo viimeinen ajatus sai hänet hiipimään alas rantaan toisten painuessa sisään mennäkseen makuulle ahtaisiin vuoteisiin, joissa levättiin kylki kyljessä kuin sillit. Muutamia minuutteja myöhemmin Rejer seisoi tanssivia ympäröivässä piirissä hengästyneenä, pitkänä ja punaisena.
Siinä tanssittiin sillin tuliaisia, kuten tapa vaati, tanssia jymistettiin, niin että permanto notkui.
Hän näki perämiehen ja sillinperkaajattaren. Ne tulivat täyttä vauhtia suoraan tanssista. Perämies seisoi juuri pyyhkimässä nenäliinaansa hikisiä kasvojaan, kun huomasi Rejerin:
"Kas sinäkö siellä… hoi, sinä siellä!" hän huusi ja viittilöi.
Rejer ei vastannut. Kevyesti ja notkeasti vetäytyessään pois perämiehen luota hän yht'äkkiä sytytti Rejerin täyteen lieskaan. Molempain hartiain voimalla hän työntyi eteenpäin, tyrkki, pujahteli ja raivasi tietä läpi väkijoukon ehtiäkseen ennen kuin paksu verkkopäällikkö punaisine kaulahuiveineen, jonka liikkumissuunta näytti olevan sama kuin hänen. Hän kuuli takaansa perämiehen äänen: "Hoi — hoi hoi! — hoi, sinä siellä!"
Mutta Rejer ei välittänyt mistään tällä kertaa, ei vaikka olisi poikaseksi ja penikaksi nimitetty — hän näki laihan vartalon edessään, ja äkkiä tempautuen eteenpäin hän huusi:
"Tuletko tanssiin, Stiina?"