"Nii—in, oli se vahinko — ukko Juhl, niin, niin!"
Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa on kaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla. Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkautta Hollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, tai kenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja, kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä, voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisine kasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita, vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väen seassa.
Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinni näihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseen kansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakin viime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.
Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus, katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhan puoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut, molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudut valkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivät tuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.
Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiä ja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneita koivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaa tuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran oli suunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nyt käyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen, kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämine luhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.
Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan ja haarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettu penkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassa ja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat tai purjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaan asiansa selviksi, jälleen takaisin.
Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen, piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuolla toisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isä Juhlin neuvoja ja hyväksymistä.
Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudun lukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitä tämän jälkeen tapahtuisi.
Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joista puhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisia vietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä ei enää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuota pohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.
Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiä vaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäät tippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle — piti saada sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.