Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivat omituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivat hajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineen ja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta tai koulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisin tunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdosta paistikassuojaksi.
Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerasti Vigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydetty ja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuin tavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jo valmiina ja tynnöriin laskettuna.
Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta, halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta ja liekehtimistä.
Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossa asuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun — kasvojen varmat piirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätä peitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.
Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivat taipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja sen yläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa, missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessa paikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskea kaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä ja sillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamia nahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniä suorissa riveissä, aivan kuin sotilaat — maalaamaton lattia leveine, oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tummine rakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivät virttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut, sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "Kenraalikuvernööri Swardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl Johania Dennewitzin luona.
Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkä painuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylös hetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöin hän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänen kuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istui neulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.
Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä; molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa, että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta, miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua. Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiä luonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuin puoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään — ja nyt he istuivat edelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enää voineet olla.
Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin, ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin ei koskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oli asiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt, jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.
Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.
Mitä se oli?