Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojen ympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä. Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan. Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihin liiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisesta vajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaan seitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainen poika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa ja paljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hän porasi suuremmaksi.
Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan alta näkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, joka tarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kuten itse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helposti päässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisen korskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.
Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen. Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niin kiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halki vaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappale lipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohti postikonttoria.
"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestään ja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin! — Ennen joulua! — No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä! Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oli ajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukana auttamassa minkä ennättävät, Jörun! — parasta laskea elukatkin rantaan!"
Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmena vuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuonon vartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitä kätensä alitse.
Ei epäilemistäkään. — "Silli näkyvissä!"
Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhut ja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoi koko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaa Udsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivan viheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät, kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensa ulkopuolella kuin hopeaiset muurit! — Erääseen stavangerilaiseen prikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullut lihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivat sitä tulvillaan! — Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa — koko taivas kuin tulessa!"
Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseelta ikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.
Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyt tuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen oli oikeata seudun rotua, vääräsäärinen, matala, etujalat lyhyet. Mahallaan se ui tai ryömi melkein kuin ankerias yli mättäiden ja pensaikkojen koleisella metsämaalla hirsi perässään, muodottoman kömpelöillä takajaloillaan ponnistaen. Liukkaassa Hammernäsin ahteessa tuli kysymykseen oikea voimankoetus, sillä "Laukki" oli tylsässä kengässä. Ja kun isäntärenki ajoi pihaan, hevonen hiestä märkänä, oli venhe jo vesillä, ja tytöt seisoivat alhaalla iljankoisella tiellä mukanaan hänen pyhänuttunsa, niin että hän heti saisi soutaa postikonttoriin hakemaan emännälle tulevaa postia.
Kohta sen jälkeen näkivät molemmat tuvassaolijat venheen sukeltavan ulos lahdesta neljän airon voimalla — airot taipuivat kuin pajunoksat.