He eivät ajatelleet silliä ja sillinkimmellystä, vaan kirjettä, josta heidän onnensa oli riippuvainen.

Tämän päivän piti todellakin muodostua ratkaisun päiväksi Hammernäsissä.

Jos oli olemassa talo, joka voitiin mainita mallitalona, mitä tulee perinnäiseen hoidonpuutteeseen ja kaikkeen, mitä vuonojen varsilla sopii nimittää maanviljelyksen laiminlyömiseksi, niin se talo oli varmaankin ukko Juhlin. Tuolla lepäsi lanta tallin ja navetan vaiheella ilmalle ja auringolle ja kaikenlaisille säille alttiina läpi vuoden. Samaa luonnollista järjestelmää noudattaen se levitettiin läjäpäihin pellolle, ja muu työ uskottiin taivaallisen isän suomille sateille ja tuntureilta liriseville puroille, jotka niitylle valuen tekivät maan vesiperäiseksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! — Puhtautta? — Lopuksi kai on porsaatkin pestävä!" mörisi Jan Juhl.

Paljon nälkiintyneitä lehmiä ja paljon samanlaisia torppareita merkitsi hänen mielestään oivallista, hyvinvoipaa taloa. Että ruokakin voi olla rahaa ja että torpparit, miten huonosti heitä ruokittiinkin, söivät hänet kuiviin — nuo olivat tosiasioita, joille hän vain pudisti päätänsä, sillä "jos niin olisi laita, niin talo olisi syöty jo hänen isoisänsä aikana."

Helppoa ei ollutkaan ymmärtää, miksi ei niin ollut käynyt, elleivät selitykseksi kelvanneet ne alinomaiset lainat ja ulkotilusten myynnit, joista nimismies Haarstadille koitui niin suurenmoinen voitto. Bergenistä ja Hammervikenin maakauppiaalta saadut tavarat maksettiinkin sopimusten mukaan nimismies Haarstadin välityksellä.

Viime vuosina Jan Juhlilla oli sentään ollut vaikeuksia, kun hänen kauppiaansa Bergenissä ei enää tahtonut suostua uuden välttämättömän lainan vaatimiin kiinnitystä koskeviin toimenpiteisiin.

Kesken neuvottelujen ukko Juhl kuoli. Ja tämä painostus se lepäsi jälkeenjääneiden yllä epämääräisenä, rasittavana rauhattomuutena.

Sen kirjeen, jonka isäntärenki tuona päivänä toi postikonttorista, lukivat äiti ja tytär lukittujen ovien takana. Hiljaista ja puolipimeää oli heidän siellä istuessaan, kummankin sängyllään makuukamarissa, — kuolemantapauksen jälkeen he olivat siirtyneet samaan huoneeseen. Tällöin vasta suru näytti heille paljastavan oikean olemuksensa. Pesän velat olivat melkoiset! Hammernäs joutuisi kevätpuolella vasaran alle ja ensi syksyyn mennessä olisi heidän luovuttava talosta. Suurimpia saamamiehiä oli heidän naapurinsa, Haarstadin nimismies.

Ottilia lähti alas itkettynein kasvoin ja punertavin silmin — palvelusväen ei sentään pitänyt niitä nähdä — hakemaan Rejeriä.