Sitten he istuivat kaikki kolme yliskamarissa myöhään iltaan, kunnes loppuunpalanut talikynttilä äkkiä sammui. Rejer hiipi omaan makuuhuoneeseensa, missä hän päästi valloilleen koko sen kiihkoisan surun, jota hän siihen asti ei ollut uskaltanut ilmaista.
Kalleinta mitä hän tiesi maailmasta oli Hammernäs, hänen syntymässä saatu perintötilansa! Sen ympärille hänen itsetuntonsa oli keskittynyt. Sen perijänä häntä oli kohdellut ja imarrellut, niin kauan kuin hän muisti, sekä paikkakunnan että talon väki. "Juhlin poikana", Hammernäsin prinssinä ja kruununperillisenä, häntä oli kasvatettu ja juhlittu samanikäisten keskuudessa ja muuallakin, minne hän sattui menemään, häissä ja missä hyvänsä.
Ja nyt oli kaikki mennyttä… hänellä ei ollut enää osaa eikä arpaa koko talossa! Honka ja rakennukset, torpparit ja lehmät, venhe vajat ja lampaat — jokainen pikkuesine, jossa hän aina oli kuvitellut näkevänsä lähtemättömän nimimerkin Rejer Jansen Juhl, kaikki tuo oli hänen jätettävä, oli hiivittävä vieraana matkoihinsa!
Pari kesää hän oli käynyt koulua kappelisaarnaajan luona papin lasten keralla, ja opettaja oli vakuuttanut Rejerillä olevan niin harvinaisen hyvän pään, että hänet välttämättä oli lähetettävä Bergeniin opiskelemaan. Mutta Rejer ei tahtonut. Ja siinä oli isä samaa mieltä, kuten hän yleensäkin taipui pojan päätöksiin, joskin vastustellen — äidin puolelta tuli pelkkää hemmottelua. Sen sijaan ukko oli miettinyt valmiiksi, että olisi viisasta sijottaa poika naapurin, nimismies Haarstadin konttoriin. Siten hän ilman muuta saisi etuoikeuden virkaan ja istuisi kerran Haarstadissa nimismiehenä. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään Niin oli heidän suhteensa viime vuosina käynyt kireäksi. Isä ei koskaan puhunut pojalle asiasta, mutta hän oli päättänyt viedä tahtonsa perille, ja Rejer puolestaan oli suvun koko itsepintaisuudella päättänyt päinvastoin.
Nyt näytti sittenkin siltä, että hänen olisi pakko lähteä sille tielle, jolle ei halunnut — sille tielle, jota vihasi! Sen sijaan, että pääsisi Hammernäsin herraksi, hän saisi istua Haarstadissa konttorituolilla.
Julkinen hälinä voitiin kyllä välttää ennen huutokaupan pitoa. Mutta sitten olisi Hammernäs kuin vuonoon uponnut häneltä ja hänen omaisiltaan. "Jospa Jumala soisi, että hänkin voisi upota samalla kertaa — pois kaikesta häpeästä!"
Lounaistuuli kohisi ja vinkui uuninpiipussa, ravisteli ryskyen vanhaa, hataraa rakennusta, ajoi raskasta, lumensekaista sadetta ruutuja vasten ja alkoi sitten uudelleen vinkunansa ja vihellyksensä.
Poika parka makasi miettien ja sureksien, kunnes nukahti. Ja unessa näkyi vähitellen yhä selvempänä, yhä värikkäämpänä ja loistavampana, punaisena, sinisenä ja hopeanhohtoisena ihmeellinen kala, jonka suomukset olivat kuin pelkkiä kahdeksankillingin rahoja. Välkähdellen se ui Hammernäsin lahdessa edestakaisin ja katseli siellä riippuvia pieniä verkontapaisia.
Rejer nukkui pitkään aamulla. Mutta kun hän heräsi, oli kasvoissa erikoinen ilme — Juhlien tapa oli pitää suutansa niin, hiukan yhteenpuserrettuna, niin että leuka sitäkin enemmän lisäsi suoraviivaisten kasvojen ulkonäköä, joka lähinnä muistutti terävää aluksenkeulaa.
Hän seisoi hetkisen ullakkoeteisessä katsellen ja valikoiden yhtä ja toista turkisvaatekasasta. Sitten hän lähti renkitupaan, missä suutari Jo haasteli leveästi sillihuhujen johdosta ja neuloi täydessä joulukiireessä, sianharjakset vieressään pikipytyssä.