Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä — onni, oikein aimo onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin — nähneet Hammernäsin perijän mahallaan raakapuulla ja — — hän oli ollut putoamaisillaan.
Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.
"No, kokki!" — pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään — "eikö kahvi ole vielä valmista?"
Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi selvikenahan kattilaan.
"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena haluatte; tuossa on!"
* * * * *
Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä herneitä ja silavaa.
Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä tuulta aivan mielin määrin.
Millainen meri!
Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä, nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen. Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä matoja — ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei liemi ollut kypsää — "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."