Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.
Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi vuodeksi.
Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.
Siinä hän käveli liukkaana kuin viheriällä suovalla voideltu köysi ja kyllin viekkaana tullakseen toimeen kenen kanssa hyvänsä. Järkkymättömän kylmäverisenä hän oli väistänyt toisen häntä ahdistelevan "runnarin" toisensa jälkeen ja samoin kaikenlaiset ravintolain värvääjät. Puosmanni oli hänelle kertonut riittävästi maissa harjotetuista petoksista ja veijauksista.
Mr Pumpin "Boardinghouse" oli kuitenkin katua kulkevalle erittäin viekotteleva, siinä kun oli aluksen tapaan mastot ja muut; oven vieressä laveteilla oli kaksi messinkitykkiä, siniseen nimikilpeen ja valkoiseen seinään oli maalattu kaikenlaisten kansakuntain liput.
Hänellä oli epäilyksensä — jospa hän olisikin niitä seurannut — mutta epävarmoissa tapauksissa ratkaisee sattuma, ja kun hän keksi pienen Norjan lipun, niin tunteet saivat hänet valtoihinsa.
Tarjoilupöydän takana asui vaaleanverinen, hiljainen olento — Lizzy oli hänen nimensä — ihmeen kalpea, vaaleatukkainen, silmät hiukan väsähtäneet, maidonsiniset, ilman kulmakarvoja, mikä seikka loi ankaran säännöllisiin kasvoihin omituisen haalean leiman — mutta kädet ja hampaat hänellä oli kauniit, ja hymy, kun hän halusi…
Hän istui pöydän takana pitämässä kirjaa ja kirjottamassa laskuja niin totisena ja pätevänä kuin mikäkin puukhollari. Hän ei katsonut tulijaan, ennenkuin tämä tuli luo jotakin pyytämään, ja silloinkin vain vilahdukselta.
Seuraavana iltapäivänä, antaessaan rahasta takaisin, hän sentään kumartui yli tarjoilupöydän ja kuiskasi Rejerille:
"Minä näen, että Te olette parempaa väkeä. Hankkikaa itsellenne silkkihattu ja pysytelkää mieluummin sisähuoneissa; siellä käy enimmäkseen laivapäällystöä." Hän kääntyi äkkiä pois ikäänkuin tuntien, että hänen toimensa voitaisiin havaita.