Yöksi heidät jälleen suljettiin ruhviin, jotta eivät pääsisi pakoon ennen laivan lähtöä.
Auringonpaahteen kuumentamassa, tukahduttavassa huoneessa oli pilkkosenpimeä.
Kaikki — kahta juopunutta lukuunottamatta — olivat yhtä mieltä siitä, että laivasta oli päästävä pois, maksoi mitä maksoi.
Harkittiin kaikessa hiljaisuudessa; tutkittiin ja koeteltiin lankkuja ja luukkuja ja kaikkia pakenemismahdollisuuksia; oli toimittava viivyttelemättä.
Seinään puhkaistiin reikä, ja puoli kahden aikaan yöllä he ryömivät yksi kerrallaan kirvesmiehen varushuoneeseen ja sieltä ulos sysipimeälle kannelle.
Eräs miehistä meni takakannelle, missä he olivat nähneet ison, vihaisen koiran. Sen pää halkaistiin, ennenkuin se ehti äännähtääkään.
Kolme asetettiin vahtimaan nukkuvaa puosmannia, joka tänä epätoivon hetkenä olisi joutunut onnettoman kohtalon omaksi, jos olisi herännyt.
Kauhistuksekseen he kohta huomasivat, että kaikki venheet oli nostettu ylös ja lukittu kiinni. Päällystö oli tehnyt heidän pakenemisensa mahdottomaksi. Yhtäkkiä joku muisti nähneensä ruuhen köydellä kiinnitettynä laivan perään. Mutta miten päästä takakannelle? Mahdotonta…
Silloin keksi göteporilainen keinon: kiipesi laivanlaidan yli, liukui alas pitkin ankkuriköyttä ja antoi vuolaan virran kuljettaa itseänsä pitkin laivankylkeä, kunnes hän pääsi ruuheen käsiksi. Se onnistui, vaikka vaivoin.
Mutta silloin kävi taas ilmi, että kiinnitysköysi oli rautaa. Kaikki tiet tukossa!