Sanomatonta varovaisuutta noudattaen he vihdoinkin saivat ruuhen äänettömästi kuljetetuksi keulapuolelle.
Kun he, mies toisensa jälkeen, astuivat venheeseen, murtui yksi tuhdoista rämähtäen, niin että puosmanni heräsi.
Ne, jotka vielä olivat kannella, heittäytyivät silloin villisti alas venheeseen. Pari heistä putosi veteen ja pelastautui tarttumalla venheen laitaan. Muut seisoivat ahtaassa rykelmässä kuin sillit tynnörissä.
Tuskin he olivat päässeet lähtemään, kun päällystö kuului syöksyvän ulos vetäen revolverejaan vireeseen.
Välähdys seurasi toista, ja kuulat suhahtelivat, mutta kun oli pimeä, virta kuljetti vinhasti ja laivavenheet olivat erittäin hyvin kiinni, niin he pääsivät maihin.
Kellon lähestyessä neljää aamulla sijottuivat Rejer ja göteporilainen jälleen vanhoihin, tuttuihin Alertin kojuihin, mutta kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.
Rejeristä tuntui, kuin hän olisi kokenut paljon ja sitä paitsi kerrassaan vapautunut Amerikan houreistaan. Kun hän päivän vaihtelevain kuvien synnyttämäin vaikutelmain alaisena makasi kojunseinään päin kääntyneenä, kohosi hänen näkyviinsä ikäänkuin ilmeettömänä savuna kalvaat, värittömät, säännölliset kasvot, vaaleat hiukset ja laimeat, pyöreät, maidonsiniset silmät, kiiltävänvalkoiset pienet hampaat ja leuka, joka aivan kuin pakeni suun alle…
"Tietysti se oli sinihai!" puhkesi hän puhumaan.
"Sekö Lizzy Pump?" tiedusti göteporilainen kojustaan. "Niin, sen verran minä ainakin olen kuullut Montrealissa, että Pumpista ei pääse yksikään, ennenkuin on sidottu kolmeksi vuodeksi Kap Hornin tuolle puolen tai Guinean neekerikauppiasten orjuuteen." — Kela pyöri; he nostivat ankkurin ja lähtivät kohti Quebecia. Laulu kuulosti hieman hillityltä:
Oli ankkuripaikkana Portland-bai, o-hii, o-hei, hurraa! Mutt' ankkurinpa nieli hai, o-hii, o-hei, hurraa!