Niin varpattihin miehissä —
o-hii, o-hei, hurraa!
Kun oli viinaa, viskiä, —
o-hii, o-hei, hurraa!
Ei meillä hätää laisinkaan.
O-hii, o-hei, hurraa!
Vain takki, hattu pantataan. —
Hei, koirat, maksakaa!
Voi myytiin viho viimeinkin —
o-hii, o-hei, hurraa!
Se myytiin mustiin laivoihin —
o-hii, o-hei, hurraa!
Niin alkoi jälleen kerran sen —
o-hii, o-hei, hurraa!
taas tanssi nelivuotinen. —
Hei, koirat, maksakaa!
* * * * *
Eräänä syksynä, Alertin purjehtiessa kohti kotipaikkaansa, Fredriksvaerniä, Rejer seisoskeli synkin miettein laivankannella. Kaupunki oli tuollapuolen muutamain alastomien ja autioiden karien, jotka rajottivat väylää, ja Rejerin tasku oli melkein yhtä autio ja alaston mitä palkkarahoihin tuli.
Hän ei ollut tällä hetkellä millään erikoisen äveriäällä tuulella katsellessaan jälleennäkemyksen tuntein kotimaansa harmaita, järkevän kylmiä rantakareja. Kolme viikkoa sitten hän oli Bremenissä lainannut perämiehelle melkeinpä viimeisen kolikon palkastaan. Perämies oli ollut "ikävä kyllä ihan 'pankki'!"
Asia sinänsä oli Rejeristä mitä suurimmassa määrin imarteleva, sillä se osotti, että perämies, huolimatta heidän nykyisestä epätasaisesta arvosuhteestaan, yhä muisti, millaiset heidän välinsä alunpitäen olivat olleet ja kaikessa hiljaisuudessa tunnusti hänet veroisekseen.
Toinen puoli asiassa oli sentään se, että tuo "pieni avunanto" vei häneltä kaikki ne varat, joiden avulla hänen piti suorittaa perämiehentutkinto. Hän oli parahiksi säästellyt kokoon tuon summan voidakseen kotimaassa olla jotakuinkin työstä vapaana niinä talvikuukausina, joina Alert oli korjauksen alaisena — ja tällöin tuli perämiehen pula niin sanomattoman sopimattomaan aikaan kaikkien palkkaa kohdanneiden vaurioiden lisäksi.
… Ilman rahoja ei perämiehentutkinnosta puhettakaan, se oli päivänselvää… Mitähän olisi… jos suorittaisi sen kuitenkin kaikesta huolimatta!… Hm — olisi työssä jossakin ja lukisi öisin?