Saara seisoi nojaten kättään pöytään, ja Rejerin arvosteleva silmäys havaitsi kyllä, että se oli käynyt karkeaksi aina rannetta myöten joulupesuista. Se oli oikea pieni, pyöreä, punainen työntekokäsi — muuten ei ollenkaan ruma.
"Tulevat suoraan pääpursimiehen luota", jatkoi Saara, "ja siellä on sanottu, ettei hän pane nimeänsä luetteloon, ennenkuin tietää, tuletko sinäkin mukaan."
"Minun aikoinani maksoivat vain mieshenkilöt, naiset pääsivät vapaasti", keskeytti tykkimies.
"Minä en ymmärrä ollenkaan, millaista naisväki lienee ollut sinun aikoinasi, isä! — Mieluummin minä maksan itse puolestani!" Vanhus murahteli…
"Mitäs tehdään, isä? Tiedäthän sinä, etten minä luvatta lähde. Se maksaa kaksi markkaa."
"Hengeltä… hengeltä!" vikisi tykkimies — "kaksi markkaa minun puujalaltanikin! Neljä… neljä markkaa!… Jos minä laskisin yhteen kaikki, mitä olen saanut maksaa sellaisesta lystistä kohta viitenäkymmenenä vuotena!"
Muistaessaan Wallalta kuulemiaan ei Rejer hetkeäkään epäillyt puhutun todenperäisyyttä, mutta — suurin osa menoista oli kaiketi sattunut ennen tyttären aikoja.
Saara oli nähtävästi odottanut isältään toisenlaista vastausta, sillä hän seisoi siinä hiukan hämillään siirtäen katseensa pöytään ja sitten jälleen ukkoon, samalla kun hänen kasvoilleen levisi harmistunut ilme.
"Tekeehän sitä toisinaan mieli koettaa vähän muutakin kuin keittiössä retustamista — ja eihän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.
"Niin, niin, niin", — alkoi ukko peräytyä — "en ymmärrä, miksi sinä tulet kysymään, kun minun kuitenkin on tanssittava sinun soittosi mukaan."