"Minä vakuutan teille, neiti", puhkesi hän puhumaan hillityllä äänellä, jossa piili kokonainen purkaus, "että jos te vain hankitte minulle nuohoojan paikan, niin Rejer Jansen Juhl seisoo savupiipun nokassa yhtä varmasti kuin hän suorittaa perämiestutkinnon, vaikka hänellä ei ole kukkarossa killinkiäkään. Niin, minä olen varmaan lännen puolelta, neiti! — eräästä sikäläisestä paikasta, jonka nimi on 'Älä hellitä!' — ja yhtä vähän aion hellittää kaupungin savupiippujen nokassa kuin halkovajoissakaan." — Hän nyökkäsi ja jätti neidin.
Molemmissa sisähuoneissa vilisi nuorta meriväkeä, joka salli ravintolan antimien päästä oikeuksiinsa ja joka musiikin hetkeksi tauotessa pöllähdytteli kokonaisia savupilviä nysistään ja sikareistaan. Astuessaan sisään Rejer joutui heti koulutoveriensa parveen.
"Haukottelija" oli yllättänyt heidät esiintymällä aika poikana vaimoväen joukossa lattialla ja oli äkkiä muuttunut leijonaksi heidänkin silmissään. Siitä, että hän hakkasi puita tykkimiehelle selvitäkseen tutkinnostaan, kuiskailtiin jo harrastuneina, kun seikka tätä ennen oli herättänyt enintään epäilyksenalaista huomiota niissä parissa henkilössä, jotka sen tiesivät. Tällöin he havaitsivat jokainen yhdessä, "että siinä oli poikaa".
— "Lainaahan minun nysääni, Juhl! Oivallista shagia… 'Birdseye', Liverpoolista ostettua!"… "Sikari, Juhl!" — Niitä tarjottiin hänelle molemmilta puolin.
"Nyt istutaan, pojat — ja sitten pleissataan yhdessä kipponen punssia! Vai miten, Juhl?… Sanohan sinä sinne ruhviin! Kipponen — mutta jos tuot teevettä, niin saat itse huuhtoa sillä kurkkua!… Väkevää, kuuletko! — oikea kolmen markan kippo — niin että parkassi pääsee uimaan!"
He olivat varsin hauskoja poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla hyvillään siitä, että he kaikki niin innokkaasti tahtoivat saada hänet viereensä istumaan.
Tovereista ja ystävistä hän ei ollut tätä ennen tiennyt mitään. Koulussa hän kulki omia teitään; hän pysytteli loitolla heistä ja he hänestä, niin että hän oli tullut huonosti heitä tuntemaan. Ja nyt hän istui yhtäkkiä savuten laiturissa, tavallaan itseoikeutettuna joukon johtajana, ja ystävyyttä tulvi tulvimalla joka puolelta! Tuntui melkein siltä, kuin olisi jokainen ollut hänen tuttavanaan jo kymmenen vuotta — ja he olivat ilmeisesti siistiä väkeä kaikki tyyni, pikkukauppiaitten ja virkamiesten poikia.
Juotiin ja tanssittiin, ja koko ajan pysytteli Rejerin ympärillä ikäänkuin ankara esikunta. Hänen luja olemuksensa ja voimakas henkilönsä uhosi jonkinlaista puoleensavetävää, turvallista varmuutta, vaikka asia todellisuudessa olikin niin, että Rejer, huolimatta monissa suhteissa verrattomasti suuremmasta kehittyneisyydestään, tiedonjanoisena täytti suurta aukkoa kokemuspiirissään. Hän oli kasvanta-aikansa elänyt pelkkäin ikivanhain, ymmärtäväisten ihmisten parissa, ei ollut koskaan kokenut nuoruutta, ja nyt hän kaikessa hiljaisuudessa väijyi ja tirkisteli luomiensa alitse, miten hänen ikäisensä nuoret miehet käyttäytyivät. Hirvittävästi ne joivat, se oli varmaa, ja yhä iloisemmiksi kävivät.
Ja sitten näytti siltä, niin ihmeen eriskummallista kuin se olikin, että he turvautuivat kaikin samaan kukkaroon. Se, jolla oli, tarjosi sille, jolla ei ollut; ei puhettakaan säännöllisestä laskun pidosta tai tilinteosta. Jos joku tyhjentyi, niin hän vain iloisena taputti taskuaan ja ilmoitti asian.
Rejerkin olisi voinut likipitäin taputtaa taskuansa, mutta hän ei tuntenut mitään halua asian paljastamiseen.