Kello yhdentoista aikaan käveli tuomari mietteissään edestakaisin sisemmässä konttorihuoneessa.
Oli todellakin tapahtunut yhtä ja toista. Tuli niin sanoaksemme isku iskun jälkeen.
Heti aamulla oli Rein ilmoittanut hänelle odottamattomien tietojen pakottavan hänet niin pian kuin mahdollista jättämään paikkansa.
Se oli niin sopimatonta kuin suinkin, kun hän nyt oli jonkinverran perehtynyt konttorin asioihin! — Ja nyt oli taas uusi etsittävä ja harjoitettava! —
Ja sitten oli Henschien tullut sisään hiljaa ja varovasti, — oli katsonut lattiaan päätänsä hiljaa nyykyttäen ja hengittänyt raskaasti, ennenkuin esitti sanottavansa. Suu tarmokkaasti yhteenpuristettuna, niin että leukapielet näyttivät suuremmilta ja iho parran alla tummanpunaselta, sanoi hän vihdoin tulleensa nimitetyksi nimismieheksi ja uskaltavansa syvimmässä alamaisuudessa pyytää tuomarin ja hänen rouvansa suostumusta siihen, että heidän kasvattityttärensä Barbara-neito saisi tulla hänen vaimokseen. Hänen asemassaan ja hänen iällään, joka läheni viittäkymmentä, voi ehkä näyttää siltä kuin hän tähtäisi jotenkin korkealle, mutta sydämen kieli — —
… "Kovaa… Jotakin luonnonvastaista"… mutisi tuomari pysähtyessään tuon tuostakin katsomaan ikkunasta talvihämärään, ikäänkuin löytäisi sieltä elämän ikävän varmuuden… "Tuskin täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja annapa kun heittäytyy kahtakymmentä vuotta vanhemman miehen syliin, miehen, joka on miltei originaali —
"Pelottavan päättävästi menetelty!…
"… Luulenpa, että Ra-täti lopultakin on oikeassa." Hän heittäytyi kiihottuneena nahkatuolille. — "Kaikki tulee lopulta minun viakseni, koska minulla ei ole suurempaa kunnianhimoa ja makua tälle maailmalle…
"Kirottu viulu pirullisine iloineen! —
"Mieluummin onnettomin avioliitto kuin jäädä naimattomaksi! on kai Barbara arvellut… Mieluummin se kuin antaa nuoruutensa kuihtua… Mieluummin se kuin ei mitään! — — Tämän elämän kaikki runsaat mahdollisuudet, joista hän on uneksinut, on hän raukka tinkinyt vanhaksi kumaraselkäiseksi kaljupääksi Henschieniksi!