Hän jäi… Hän jäi!…
Merete oli kuullut isänsä ilmoittavan sen arkihuoneessa eilen, kuten hänen tapansa oli, kun hän tahtoi että äitikin saisi tietää jotakin.
"Kuulkaapas, Merete-neito!" sanoi Rein seuraavana aamuna rauhallisesti, joskin hiukan äänekkäästi, tullessaan aittaan, sillä nyt oli Mereten talousviikko. — "Kuulkaapas, voitteko antaa minulle jotakin rasvaa tahi laastaria… Katsokaa näitä!" — hän ojensi kättänsä, — "kaikkia näitä naarmuja ranteessa. Upposin eilen hankiaisella erääseen orjantappurapensaaseen, otin kädelläni vastaan, ja tämä oli siitä seurauksena… Vähän Riian-palsamia tahi hylkeenrasvaa?"
Merete hätkähti — ja riensi hakemaan palttinalapun ja vähän öljyä.
"Ja sitten", selitti Rein, kun Merete tuli takaisin ja auttoi häntä sitomaan kääreen ranteen ympärille, — "oli saakelin sopimaton hetki, — olin suoraan sanoen jättämäisilläni tuomarin pulaan… Eihän sitä juuri voi sopivasti matkustaa tiehensä ja jättää häntä yksin, suoraan sanoen, tyhjään konttoriin.
"Ja kiitos kirjelipusta! — se tuli vilpittömänä muistutuksena nuorelta kelpo ystävättäreltä. — Niin että me yhä edelleen saamme tarinoida keskenämme. Mehän ihmettelemme vähän kumpikin tätä maailmaa? — — tahtoo sanoa, minulle tulee kauhean kiire. Meidän täytyy tehdä Schmidtistä Augustinusen, Augustinusenista Kvigstad, ja minun täytyy koettaa ottaa huostaani Henschienin työt, kunnes uudet voimat saapuvat… Ja sitten saan minä luvan suorittaa matkat keväämmällä." — —
Merete kuunteli hajamielisenä näitä hänen kertomuksiaan ja selostuksiaan. Tiesihän hän niin hyvin, että Rein oli jäänyt, koska hän oli pyytänyt häntä, — hänen tähtensä — — —
* * * * *
Jo kuun lopussa läksi Kvigstad pääkaupunkiin, jättäen kaikki työt, jotka kuuluivat hänen konttoritehtäviinsä, järjestykseensä ja erinomaiseen kuntoon.
Kun hän ajoi reessä tietä pitkin, tiesi hän, että Alida-neito katsoi hänen jälkeensä eräästä ullakon ikkunasta. Hän kohottihe ylös, päästyään eräälle mäelle, otti lakin päästään ja heilutti sitä kuin voittaja…