"Siinä työssä voin kyllä auttaa teitä", sanoi Rein, "jos te sitten tahdotte hankkia minulle vähän matkaevästä; lähden liikkeelle jo tänä yönä… Pitäkää vain kiinni siitä, niin minä taitan kokoon… kuinka pitkältä? — kyynäräkö? — Viisi korttelia? — Kuusi korttelia? — Niinkuin kuulette, ymmärrän minä näitä asioita." Merete mittasi, ja Rein taittoi viiden korttelin pituudelta hänen sormiensa väliin…

"Pidättekö kiinni?"

He hätääntyivät ja rupesivat kiirehtimään, kun Reinin käsi koski Mereten käteen, ja seuraavaa taitetta tehtäessä näytti siltä kuin olisivat sormet tempautuneet palaneina takaisin.

Mutta sitten laski Rein taitteen toisensa jälkeen Mereten käteen…

Rein seisoi ääneti ja Merete punasena, niin että veri suhisi, silmät luotuina kankaaseen… Kumpaisenkin kädet vapisivat.

Sitten oli kaikki kokoontaitettu.

Viimeistä taitetta tehtäessä tarttui Rein Mereten käteen, mutta päästi sen sitten äkkiä, ikäänkuin olisi tyrkännyt sen luotaan, ja jäi seisomaan huoneeseen tuijottaen, Mereten hämillään tasotellessa vaatetta pöydällä.

"Niin", kuului sitten tavallista innokkaammin vähän myöhemmin, kun Alida tuli huoneeseen, — "aion lähteä kuutamoon jo tänä yönä, — luistimilla kokonaisen peninkulman Lovandetin poikki, — aivan yksin erämaahan — ainoastaan pitkä varjo seuralaisena. Hah, hah, haa!" — nauroi hän omituisen tarkotuksettomasti — —. "Kiitos, — lähettäkää minulle sitten vähän matkaevästä huoneeseeni", pyysi hän, pyörähtäessään äkkiä ympäri ja poistuessaan huoneesta.

— — Merete liikkui koko sunnuntaipäivän kuin kuumeessa… Oli kuin lumen sulaessa syntyvä vahva valo olisi saanut silmät vettymään ja koko maiseman siten vavahtelemaan…

Hän tapasi itsensä milloin minkäkin ikkunan äärestä toisessa kerroksessa…