"Merete!"… Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti häntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.
Heidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!…
Ja sitten puhalsi Merete häntä — ja hän taas Mereteä —
"Merete — Merete…"
Ilo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna… Rein ei saanut sanaa suustaan, — mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi itkuun, — puristi vain Mereten rintaansa vasten.
Merete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin voivan itkeä…
Ja sitten — illalla — sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää yötä, — ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen eivätkä he olleet voida antaa sen tapahtua viimeisen kerran.
— Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin ilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa, kasteenraitista, koskematonta — — —
— Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään etehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.
Ja huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä ollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän kuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen tuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi Meretelle, — "tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman yhteiskunnassa".