— Puhaltaa sitä… Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut…
Sitten rupesi hän miettimään "kiusaus"-sanaa. —
Hän ei voinut olla yhä uudestaan tuijottamatta siihen —
"Kyllä, hän kyllä — — — puhaltaisi siihen!" kirjoitti Merete sitten.
Rein ei vain kärsinyt olla kauan yksin…
Ja tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän suinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka kerran kun Rein alkaisi katsoa "pimeään"! — — —
* * * * *
Kuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti tulla kotiin, — kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan lähestyessä!
Vihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.
Merete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä rientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.
Hän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden, ja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti Reinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä nousemaan huoneeseensa.