He huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt kun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien puolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.

Helpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille ompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.

Hän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala vedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa kangastensa ja ompeluksiensa ääressä.

Silloin tällöin "sopivan tilaisuuden sattuessa" sai rouva tietoja tuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja pieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.

Merete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että jalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota voi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään Vangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja joita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen…

Reinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut omituinen, masentava lisäys…

Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:

"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun täytyisi nyt matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman Dalilani luokse ja — tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja edesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine seurauksineen… Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä tuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, — viattomissa uskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! — Se täyttää ensin oman välikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman käsittämättömäksi uhrille.

"… Luonto! — kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton, tilapäinen, — vain eloton… Mutta se onkin ovela, — käyttää meitä hyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, — käyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja heittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. — Mitäpä hän välittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa —

"Puhalla sitä, niin se katoo!" — päättyi se. —