Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Kolmekymmentä vuotta oli kulunut valkolumineen ja kesävihervineen.
Mahtava virta ei enää tullut tuntemattomilta tunturimailta ja "mustista" metsistä, joihin kirves oli vielä tuskin koskenut, eikä se virrannut enää seutujen kautta, joiden asukkaat olivat hiljaista, ajanhengen koskettamatonta väkeä.
Tuomari Orning ja hänen suuriaikeinen rouvansa uinuivat toistensa rinnalla sen kirkon vieressä, jonka edessä väki oli ottanut hatut ja lakit päästä heidän astuessaan alas vaunuistaan tahi noustessaan reestään.
Vangenia hallitsi nyt vanha kruununvouti ja valtiopäivämies Kvigstad, — piirikuntansa kunnioitettavimpia ja mahtavimpia miehiä.
Hän oli asianajajana ollessaan lunastanut vaimonsa Alidan sukutalon ja asui nyt siellä lukuisan lapsilaumansa tähteiden kanssa, kun vanhimmat jo olivat lentäneet pesästä ja hankkineet itselleen yhteiskunnallisen aseman.
Iso päärakennus vanhoine merkillisine hedelmäpuutarhoineen ja puistoineen loisti valkoiseksi maalattuna uusine kattoineen ja suurine ikkunoineen vaahteroiden ja poppelien välistä harjun rinteellä.
Molemmat tuomarinaikuiset "neitsytkammiot" toisessa kerroksessa olivat nyt neiti Merete Orningin hallussa.
Hän makasi aina vuoteessa, ja nuoremman polven keskuudessa kulki hänestä seuraava tarina:
Kun hänen sulhasensa tapaturmaisesti syöksyi Rafosiin itse hääpäivän aattoiltana, — kun kaikki jo oli valmista, kirkko koristettu ja koko paikkakunta kutsuttu vieraaksi, — oli hän sairastunut vaaralliseen tautiin.