Ja vanha lasten lipas, joka oli niin lähellä sänkyä, että siihen ulottui kädellä, täytyi tutkia. Se oli täynnä kanavakangasta ja silkkiä, joita käytettiin, kun hän välistä istui sängyssä ja huvittelihe ompelemalla kuvioita oman mielikuvituksensa mukaan. Vuosien kuluessa valmistui yhtä ja toista ja lähetettiin lahjaksi sisarille, jotka säilyttivät niitä miltei kunnioituksella.
Ja sitten suuri, kupeva, messinkihelainen piironki, jonka päällä oli vanha hijolasinen peili ja jonka ylintä lukittua laatikkoa he eivät koskaan saaneet avata… —
— Iltapäivällä istui Marianne yksin hänen luonaan. Rouva Groth oli komea, vanhahko nainen, jonka kiharat olivat jo harmaat. Hänen rokonarpisissa, hiukan luisevissa kasvoissaan pieni vilkas silmäpari välistä siristyi tirrottaen ikäänkuin hän olisi tutkinut, mitä oli pohjalla…
He keskustelivat hillitysti, tuttavallisesti. Välistä nousi Marianne paikaltaan ojentaakseen Meretelle lasin tahi mitä hän näytti tarvitsevan.
"On ihmeellistä, että voit seurata kaikkea, Merete! — ikäänkuin näkisit sängystäsi kautta koko seudun, — vieläpä etemmäksikin…" virkkoi Marianne. "Istuessani näin luonasi, rupeaa minusta tuntumaan kuin tyttöaikoinamme Vangenilla."
"Niin," — sanoi Merete, nyökäyttäen kaunista päätään; hän muistutti vielä nuoresta tytöstä. — "Meidän aikanamme ei ollut sellaista kiirettä ja vauhtia kuin nyt. Ei myöskään tapahtunut niin paljon. Posti tuli kerran viikossa tuoden yhden ainoan pikku sanomalehden… oli aikaa hautoa saamiansa vaikutuksia, — ja siksi ne olivat ehkä sitä syvempiä…"
Marianne katsoa tirrotti omituisen miettivän näköisenä sisareensa: —
"Oli aina niin raskasta ajatella, että sinä makaat täällä, Merete. — Mutta nyt olen alkanut tyytyä siihen. Kun on niin luonteva ja eheä, murtuu myös kokonaan! — Sinä et voinut enää soveltua maailmaan —"
— Nyt koputti palvelustyttö oveen ja pyysi rouva Grothin tulemaan alakerrokseen teelle…
Marianne seisoi hetkisen ikäänkuin hänen mielessään olisi liikkunut jotakin. —