I.
Lepokuva.
Mahtava joki, joka muina vuodenaikoina kohisi vuolaana virtana metsäseudun läpi, — välkkyen kuin vielä käyttämätön sahanterä sankassa tukkimetsässä, — virtasi nyt pitkällisen kesäkuivan jälkeen painuneena korkeiden hiekkariuttojen väliin. Kuuset ja männyt tihkuivat pihkaa tukahduttavassa kuumuudessa, eikä lehtipuissa värähtänyt ainoakaan lehti. Pölyinen maantie, jonka peninkulmakivissä oli kuningas Kristian V:n kuva, kimalteli kullankeltaisena juovana aitojen välissä…
Vanha tuomarintalo, jonka suuri, punainen taittokatto kohosi korkeiden vaahterain ja poppelien välistä, komeili arvokkaana kesäisessä autereessa harjun rinteellä.
Näin päivällisaikaan näytti talo kuin kuolleelta, — niin oli siellä autiota ja hiljaista —
Riihen vieressä seisoivat kahdet tuolirattaat, ja niiden vieressä söivät heinää valjaista riisutut ja liekaan pannut hevoset. Koirankopin varjoisalla puolella loikoi muhkeaturkkinen Ajax huohottaen. Se koetti vähän aikaa seurata silmillään paria kanaa, jotka rohkeanlaisesti näyttivät lähestyvän suljetun puutarhan portin vieressä kasvavia nokkosia, mutta painoi sitten unisena syvästi haukotellen suuren päänsä käpäliensä väliin…
Eräästä punaiseksi maalatun konttorirakennuksen ikkunasta, joka rakennus toiselta puolen rajoitti avaraa talonpihaa, näkyi erään konttoristin yläruumis. Konttoristi poltteli paitahihasillaan miettivästi piippuaan. Äkkiä näytti hän keksivän esineen, johon saattoi kiinnittää joutilaan huomionsa.
"Joudu, joudu, Malene! Pentusi odottavat", — huusi hän kyökkipiialle, joka avojaloin ja ruumis vinossa tuli keittiöstä, kantaen täysinäistä sianruokapyttyä porsaille.
"Ehkäpä hän tahtoo ruveta kummiksi?" vastasi tyttö samalla mitalla, kadotessaan ulkohuonerivin taakse…
Aurinko paahtoi leveitä, käyrillä käsipuilla varustettuja päärappusia…