Hän seisoi siinä hattu kädessä sankkatukkaisena. Hänellä olivat tummat kulmakarvat ja terävät petolinnun kasvot, ja hän sanoi sen niin töykeästi, — näyttämättä olevan millään tavalla hämillään mielialansa purkauksesta, tuo nuori herra!… Hän luuli kai tulleensa niin kauas maaseudulle, että sellainen käytös kävi päinsä…
Lähtiessään palvelijattaren ja renkipojan jäljissä, jotka kantoivat hänen matka-arkkunsa, kapsäkkinsä ja kaksi kivääriänsä yläkerroksessa olevaan huoneeseen, pyysi hän, — nyt aivan kohteliaasti, — saada luvan tulla alakertaan esitteleimään vähän myöhemmin.
Ei missään tapauksessa… mietti rouva, ollut vahingoksi ryhtyä heti vastarintaan, jos tässä oli jotakin tarpeettoman vaateliasta… Hänessä oli jotakin, joka ärsytti rouvan itsetuntoa. Pitäisipä toki nuoren miehen vähän hillitä itseään tervehtiessään ensi kertaa talon rouvaa.
"Puuroa ja vähän yhtä ja toista", — sanoi hän myöhemmin Mariannelle, — "aivan kuin tavallisesti"… —
— Perinnönjakokokous näytti kestävänkin melko kauan ja salissa niin hartaasti odotettu vapautumisen hetki viipyi pitkään. Aikaa kulutettiin mikäli mahdollista keskustelemalla eri aineista, kuten — kevytmielisesti solmituista avioliitoista ja niiden surullisista seurauksista. Keskustelun keskeyttivät aina välistä uudet kahvintarjoilemiset…
Muutamat pesän osakkaat kävelivät ikävystyneinä talon pihalla, valjastipa jo jokunen hevostaankin.
Niin että alkoi jo näyttää siltä, kuin sekin voisi loppua!
Vihdoin ilmestyi konttoristi Schmidt ovelle ja toi sanan tuomarilta, että nyt olisi talon kolmen vieraan aika tulla konttoriin ja olla saapuvilla pesänjakokirjoja julkiluettaessa. — —
— — — Levoton iltapäivä oli ohi, ja viimeiset rattaat kadonneet portista.
Tuomari tuli konttorista vinhaa vauhtia, jotta nutun liepeet liehuivat jalkojen ympärillä. Hän hykerteli tyytyväisenä käsiään ikäänkuin vaikean tehtävän suoritettuaan.