"Saakelin ihminen… Saakeli miehekseen tuo Kvigstad!… Eikö vain ollutkin koko tuo laaja juttu siellä valmiina ja sellaisessa kunnossa kuin —. Hän on totisesti peuhannut kolmannen yön pesässä, ja sen yhtä ankarasti kuin molemmat edelliset… Ja sitten huomaan minä hänen välistä vilkaisevan minuun, ikään kuin hän tahtoisi tulla vakuutetuksi, että minäkin täydellisesti käsitän hänen mestariteoksensa.
"… Niin, niin, myönnän, että minulle on arvoitus, kuinka ihminen voi niin omistaa ja pitää mielessään kaikki sellaiset ikävät yksityisseikat ja asianhaarat lähimäisensä omaisuudesta, — sanalla sanoen säilyttää ne sydämellään…"
"Mutta nyt meillä on muuta ajattelemista kuin se, Orning", — keskeytti rouva hänet. — "Uusi apulaisesi on tullut."
— "Mitä? — Mitä sanot, Bolette?"
— "Hän on mennyt suoraa päätä huoneeseensa kaikkine matkatavaroineen ja kaikenlaisine metsästystarpeineen… Tee minulle nyt se palvelus, Orning, ettet liian innokkaasti utele hänen soitannollisesta kyvystään, kun hän tulee alakertaan, tahi heti ryhdy korkeampiin aineisiin. Hän näyttää minusta olevan sellainen, että meidän on ensin hiukan katsastettava häntä. Ensi kerrasta riippuu niin paljon —"
Tuomari kakisteli vähän kurkkuaan kävellen edestakaisin lattialla kädet pitkän lievenutun takana.
"Minkälaisen apulaisen kohtalo suo, se on todellakin yhtä epävarmaa kuin sää!" huudahti hän.
"Paras on varmaan se, joka on vähimmin musikaalinen", virkkoi rouva poistuessaan huoneesta.
Tuomari jatkoi hyräillen lattialla kävelemistään, hymyillen itsekseen ja katsoen hänen jälkeensä…
"Milteipä sukkelasti… Mutta — mutta vain vähän sopimattomasti… hrr…"