He katsoivat miettivästi toisiinsa… Mitä isä arvelisi siitä? — Niin jyrkästi kuin hän oli aina ollut puutarhahommaa vastaan!
Alhaalta kuului navakoita, lyhyitä ja nopeita vasaraniskuja. Siellä naulattiin säle säleen jälkeen suureen puutarhanaitaan, joka ulottui alaspäin, — osa vielä puolivalmiina, pylväät vain pystyssä, — niin pitkälle kunnes katosi mäen alle… Tuossa tuli vanha Henschien Blackenin vetämässä kariolissa yliholhoojantoimi arkussa, joka oli sidottu kariolin taakse. —
Ja sitten Augustinusen, Schmidt ja Kvigstad kaksi-istuimisilla kyytirattailla…
He katosivat kapsäkkeineen ja matkatavaroineen konttorirakennukseen…
Vähän myöhemmin, miltei hämärissä, ajoi tuomari apulaisensa Reinin kanssa pihalle. Hän oli haetuttanut itsensä viimeisestä käräjäpaikasta omilla vaunuillaan.
Astuttuaan alas vaunuista, jäi hän seisomaan hetkiseksi palttoo auki ja tuijotti puuaineensa uutuudesta hohtavaan säleaitaan.
Suu puristui yhä tiukemmin yhteen… Hän käsitti heti sen omavaltaisen teon, joka tässä oli tapahtunut, — mikä oli pantu alkuun ja loppuunsuoritettu hänen poissa ollessaan!
Kasvot punaisina pyörähti hän tyytymättömänä ympäri ja meni suoraa tietä huoneeseensa…
— Hän ei näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. —
Rouva tarjosi tuoretta kalaa… Vähän kevyttä ruokaa mahtoi maistua kaikkien juottovasikka- ja porsaspaistien jälkeen, joilla heitä nyt koko kuukauden ajan oli kestitetty käräjäpaikoissa, arveli rouva.