"Se paranee kyllä pian, kun se saa kelpo liikuntaa", arveli Rein. "Tuomari saa nyt ratsastaa kelpo lailla sillä… Kaunis eläin muuten, lautaset ovat tosin vähän liian jyrkät, kuten kaikilla tunturihevosilla."
"Se onkin sieltä kotoisin… Te näytätte olevan hevostuntija, kuulen minä", tunnusti tuomari.
"Ymmärrän niitä ainakin paremmin kuin ihmisiä", sanoi Rein lyhyesti. — "Mutta katsokaa, kuinka se luimistaa korviaan taaksepäin ikäänkuin kuullakseen, mitä me puhumme. Se on arka… Se voi tulla pahaksi tavaksi, se, — voi tehdä sen vauhkoksi. Sillä on tallissa liian pimeä, kun se saa seisoa pää seinän nurkassa."
"Se on korjattava — hevoselle on annettava toinen paikka… Mutta voitteko sanoa minulle, minkätähden kaikki on niin nurinkurisesti laitettu: — kaikki hännät valoon päin päiden sijasta!… Eikö tunnu siltä kuin maailmasta olisi luotu ensin väärä pää?" huudahti tuomari ärtyisenä ja läksi astumaan suoraan konttorinovea kohti selkä päättävästi käännettynä uutta puutarhanaitaa kohden —.
— "Kiitos eilisestä läksytyksestä, Merete-neito," — sanoi Rein, aikoessaan lähteä hänkin konttoriin. "Ette usko, kuinka hyvää tekee saada rapsauksia lähimäiseltä… että joku valittaakin niin paljon toisesta!"
Vai niin? — hän kiitti… mietti Merete. Tahtoiko hän ilveillä hänen kanssaan? — Mutta näyttihän hän nyt oikein kiltiltä ja — silmien ilme oli ihan kaunis… E-e-i, — ei hän käsittänyt tuota ihmistä…
* * * * *
"Alida! — Femia! — Marianne! — Barbara!" — kuului Merete huutavan illalla arkihuoneen ikkunasta. — "Peittäkää silmänne ja arvatkaa!… Kuka nousee mäkeä?"
"Tietysti Groth"… sanoi Alida lyhyesti.
"Ei, kiitos, katsopas itse —"