"Mutta mistä tiedätte tuon kaiken, Sankowitz?" huudahti Alida.
Sankowitz otti liivintaskustaan kirjeen;
"Mine sain sen postikonttorista eräältä ystävältä in Danzig. Tässä seisoo se kaikki. Ja nyt he ovat ryhtyneet sirppeihin ja viikatteisiin!"…
Hän vaipui surullisiin mietteisiin…
"Mutta nyt täytyy teidän tulla sisään, Sankowitz!" kutsui Alida.
"Tarvitsette hyvinkin lepoa pitkän matkan perästä."
"Niin, niin, — kaksi peninkulmaa… en ole huomannut tietä jalan alla tämän kirjeen tähden Puolasta — kaiken sen Menschennothin tähden…"
Soitannollisessa tuomarinperheessä tuntui aina kuin juhlalta niinä kahtena kertana vuodessa kun maanpakolainen saksalainen tuli taloon ja viipyi siellä muutamia viikkoja kiertomatkallaan paikkakunnalla, jossa hän eli pianoja virittämällä ja antamalla opetusta soitannossa ja laulussa.
Kun tuomari tuli arkihuoneeseen, oli Sankowitz jo avannut pianon ja irroittanut puupohjan.
"Tällä on hyvä luonto tällä pianolla", — tervehti hän tuomaria, — "pysyy hyvin stämmissä… Se ei kai saa levätä muulloin kuin yöllä tässä talossa."
Hän juoksutti sormiaan koskettimilla lääkärin tottumuksella, oikaisi viritysavaimella sivumennen pari ääntä ja jäi sitten istumaan ja virittämään ja linkuttamaan, kunnes kutsuttiin illalliselle. —