Yhtenä hetkenä saattoi hän kiivastua ja raivostua häneen niin, että —.
Ja seuraavana hetkenä taas — —.
— — Illallisen jälkeen oli perhe ja konttoristit koolla ruokasalissa. Tuomari ja Sankowitz kuuluivat soittavan laajoja sonaatteja viululla ja pianolla arkihuoneessa. Oli ruvettu jo lämmittämään uunia, ja tuntui herttaisen lämpimältä syyspäivän kylmästä värisemisen jälkeen.
Rouva oli tuottanut sisään pähkinöitä ja omenoita, joista tänä vuonna oli saatu sangen runsas sato. Maistettuaan paria eri lajia, rupesi hän kävelemään edestakaisin lattialla sukankutimineen, ennenkuin väsyneenä päivän toimista läksi makuuhuoneeseensa.
Nuoret asettuivat suuren ruokapöydän ympärille, ja pian oli "Musta Pekka" täydessä käynnissä. Herrat istuivat parroittuneina ja kasvoissa kaikenlaisia mustia viivoja, jotka oli tehty poltetulla korkilla, samalla kun naisia rangaistiin ainoastaan tehtävillä ja pienillä kauneuspilkuilla…
Kvigstadin kulmakarvat oli muutettu mahtaviksi viiksiksi, ja pieni punaposkinen Schmidt tuli pian sangen pelottavan näköiseksi kokopartoineen ja tuuheine viiksineen.
Huvittavan salaperäinen pistosana oli, ettei itse Musta Pekka, — Rein, — ollut mukana tänä iltana. Hän oli mennyt suoraan kuulustelusta palattuaan huoneeseensa, — — ja oli oikeastaan kyseessä, kuka esiintyisi hänenä in effigie, josta oli aina kysymys…
"Olkaa varuillanne, Barbara-neito", sanoi Henschien, — "musta on vanavedessä — vainoamassa… varokaa!"… Hän piti kortteja, joista Barbaran piti ottaa yksi, ovelasti hänen edessään.
"Huh, huu", huudahti Barbara ja tempasi yhden kortin. — "Ei, mutta totta tosiaan, enkö jäänytkin hänen saaliiksensa!" riemuitsi hän.
Schmidt, jonka vuoro oli nyt, tähtäsi tarkasti, välttääksensä huonon kortin… "Tämä näyttää kuitenkin vaaralliselta." — Hän veti yhden kortin ja oli polttavinaan sormensa.
"Ei, ei, sitä kuitenkaan tiedä saako kalan vai linnun", — sanoi
Marianne miettivästi nyökyttäen päätään, kun piti ottaa kortti
Schmidtiltä.