"Nyt sitä on juotu omattunnot lepoon ainakin kolmeksi vuorokaudeksi", — sanoi hän häpeämättömän tuttavallisesti asianajaja Poppelle, — "ja voidaan nukkua rauhassa kuulematta noita kirottuja ääniä seinästä, — tai mitä arvelette, asianajaja?"
… Kun Kaja Paus pisti päänsä ovesta ja nyökäytti sitä rakastetulleen Oppegaardin pienelle pihtipolviselle sahanhoitajalle, teki Kvigstad äänekkäästi myrkyllisen huomautuksen.
Äkkiä huomasi hän Alidan katsovan totisesti häneen.
Kvigstad laski juuri täytetyn lasinsa päättävästi pöydälle…
"Ei, ei, — en juo enää… antakaa anteeksi… anteeksi Alida-neito! — Mutta kun on koko yön ollut poljettuna ja ylitanssittuna"… sammalsi hän. —
— — Alkoi jo koittaa harmaa päivä, kun viimeiset kulkuset soivat ulos portista.
* * * * *
Joulua oli vietetty ja vietettiin yhä edelleen, niin ettei Gaarder enää voinut seurata aikaa. Hänen täytyi laskea aikaa päivällisten ja tanssiaisten mukaan, sanoi hän, ja hän unohti kokonaan vetää kellonsa, kun tuli kotiin tavallisesti vasta myöhään aamulla.
Vierasvaraisuuden ovet oli avattu, ja hän oli nyt maistanut sen runsautta miltei paikkakunnan joka perheessä; — päivällisiä voitettuine urhoineen, jotka lauloivat ja puhuivat viimeiseen hengenvetoonsa asti. Ja sattuipa Jessin milloin millekin pääkaupunkilaisystävälle, etteivät he muistaneet, kuinka olivat tulleet siitäkin päivällistilaisuudesta ennenkun heräsivät reessä jäällä tähtien kimallukseen tahi Vangenin vierassängyssä.
Loppiainen oli mennyt miltei hiipimällä heidän ohitsensa. Kahdentenakymmenentenä päivänä loppui joulu, ja silloin oli lähdettävä matkalle.