Ei Silla sitä ensinkään havainnut, miten se kävi, että portti jälleen sulkeutui hänen jälkeensä…

Eikä hän huomannut sitäkään, että lunta valui niin paksulta hiljalleen alas lyhtyjen valossa… ei tiennyt sitäkään, miten hän pitkin lumista tietä oli joutunut sillalle jälleen.

Siellä piti hänen oleman…

Siellä alhaalla istui Nikolai, raudat käsissään, ja kurkotteli niitä ylöspäin — ja huusi… huusi häntä!

— Seuraavana aamuna nähtiin hameenhelmaa pistäyvän esiin lumihyyhmän seasta tehtaan sulussa. Korkealta sillalta hypätessä oli pää musertunut jäänreunaa vastaan.

* * * * *

Oli todistettu, että nuoren Wejergangin kuolema oli seurauksena siitä lyönnistä, jonka hän Nikolailta oli saanut ja joka oli aivoihin saakka koskenut.

Eikä tätä asiata voinut lieventää Nikolain käytöskään oikeuden edessä. Hän seisoi siinä, sydän täynnä lohduttamatonta surua Sillan kuolemasta, ja vastasi, että vaikka Wejergangilla olisi seitsemän henkeä ollut, olisi hän ne kaikki sittenkin riistänyt!

Kun kysyttiin hänen vanhempiansa, väitti hän ensin, ettei hän ole niitä milloinkaan tuntenut; mutta kun lähemmältä tutkittiin hänen elämätänsä, lausui hän viimein, katkeralla äänellä, osottaen erästä karkearakenteista naista, joka istui ja itki tuonnempana rahilla:

"Barbro on hänen nimensä… mutta se, joka turmeli minun onneni tässä maailmassa, sai sekä rakkauden että äidinmaidon!"