Hän käveli lepäämättä sakeassa lumituiskussa kauvan edes ja takaisin rakennuksen ympärillä.
Viimein alkoi tuntua siltä, että hänen täytyisi yrittää sisälle; ja jonkunlaisessa mielentilassa, joka hänet saattoi tunnottomaksi ympäristöänsä kohtaan, joutui hän lumisena ja valkoisena seisomaan portille, josta arestihuoneisiin mentiin.
Kun se viimeinkin avattiin, yritti hän astua sisäpuolelle.
"Mitä sinä tahdot?"
"Kuulla jotain Nikolaista!"
"Nikolaistako? — Kuka se Nikolai on?"
"Joka yöllä tänne tuotiin!"
"Oletkos hupsu, tyttö?… Murhamiehestäkö? — Oletko sinä hänen sisarensa?"
"En!"
"Se on hyvä, se, — sillä kelvottomalla konnalla ei ole enää pitkältä jäljeltä;" — hän viippasi tärkeän näköisenä kädellään poikittain kaulaansa. — "Se on kuollut, joka oli hänen käsiinsä joutunut, — tänään päivällä, ja murhaaja istuu nyt vartioituna raudoissa lukkujen takana!"