Hän makasi ja tirkisteli kuin näyssä itseänsä… miten oli kuljeksinut eikä ajatellut mitään muuta eikä huolinut mistään muusta kuin omasta huvistansa, kun sitä vastaan Nikolai, hänen oma seppäpoikansa — jolla oli niin voimakkaat kädet ja rehelliset silmät ja joka nyt istui vankilan telkien takana! — puuhasi ja kokosi ja säästi ja piti huolta heistä molemmista, — että he sitten saattaisivat yhteen käydä!
Ja että Nikolai oli täynnä levottomuutta ja tuskaa ollut hänen tähtensä, senkin hän nyt käsitti, — kerrassaan se nyt selvisi, — ikään kuin suomukset hänen silmistään olisivat pudonneet…
Kunpa Nikolai vielä vaan hänestä pitäisi!… Niin lempeästi ja hyväntahtoisesti, että hän itkuun ratkesi vielä nytkin sitä ajatellessaan, oli hän sanonut: "Mene kotiisi, Silla!" — kaksi kertaa…
Jos hän olisi tietänyt ja ymmärtänyt, miltä tuntuu pitää jostakusta, ennen kuin juuri nyt — nyt, kun se jo kentiesi oli liian myöhäistä!…
Tämä ajatus tuotti hänelle taaskin uutta tuskaa, ja kauheita näkyjä ilmestyi hänen silmäinsä eteen… Wejergang nurin hoipertumassa ja pitkällään hangella… lopuksi Nikolain kädet rautoineen tehtaan vesiputouksesta ylöspäin kurkottelemassa!
— Hän vääntelehti unetonna aamuun saakka ja aina samat kuvat edessään… Käsiraudat koskessa… ja sitten Wejergangin, joka iskun saatuaan hoiperteli ja kaatui… ja sitten nuo kaikki uudestaan… yhä uudestaan…
Hän istui sitten kotona koko päivän iltahämärään saakka.
Levottomuus ajoi häntä sitten alaspäin poliisikammaria kohden.
Siellä olivat jo tulet sytytetyt käytäviin, ja paljo siellä oli ovia, joista miehiä virkanutuissaan ja miehiä, jolla oli kova kiire, kulki ulos ja sisään. Ulos vievillä portailla istui ja seisoskeli muutamia ihmisiä vartoilemassa…
Hänellä ei ollut rohkeutta kysyä.