… "Ette saa viedä häntä!… Ette saa viedä!"…
Hän kiikkui ja vääntelehti hänen käsiraudoissaan.
"Se tapahtui minun tähteni!… Etkös voi sitä sanoa heille, Nikolai!" huusi hän vihlovalla äänellä — ja poliisit käyttivät tätä silmänräpäystä hyväkseen ja saivat hänen kätensä vihdoinkin heltiämään.
Reki luisti eteenpäin, ja Silla juoksi huivitonna jäljessä, poikajoukko kintereillään.
Hän näki poliisi-vahtikonttoorin avautuvan Nikolaille, eikä hän kuitenkaan ennättänyt hänen luoksensa eikä päässyt sitä estämään… hän kierteli siinä vaan tunnin toisensa jälkeen ulkopuolella, poliisimiesten kerta kerran perästä kehoitellessa, että hänen olisi kotiin lähteminen.
Kun hän sitten vihdoin viimeinkin epätoivoisena lähti astumaan ylöspäin, pysähteli hän myötäänsä; mutta ennätettyään sillalle, jäi hän sinne tuokioksi seisomaan…
Vesi pauhasi siellä alhaalla pimeässä niin kummallisesti… Tuntui siltä, kuin hän olisi jollakin tavalla ollut sinne kuuluva!…
— Hän meni kotiin yön jouduttua ja tunsi aina himmeänä mielessään, mitä tapahtunut oli, sekä vääntelehti sanomattomissa tuskissa ajatellessaan, mitä Nikolain teosta seuraukseksi tulisi.
Silloin ja tällöin pääsi häneltä tuskallinen huokaus…
Ei hän voinut päästä näkemästä käsirautoja, ja mielenhäiriössään hän tunsi vielä kylmät raudat käsissään, — kunnes viimeinkin hänelle selvisi tuo vihlova huomio, miten kurjasti hän oli Nikolaita kohtaan käyttäytynyt!… Hänen mielestään täytyisi Nikolain syljeksiä häntä!