"Olethan sinä kait jalkasi pyyhkinyt? — Pitihän sinulla olla sen verta järkeä, Lauri, ettet olisi tuonut poikaa huoneesen tämän kautta… kun ovat tuonmoisina kenkänsäkin!" — Äiti otti poikansa ja asetti hänet tuolille istumaan.
Ja sitten sai hän voileivän ja rinkelin sekä maitoa. Mutta nyt täytyi hänen vartoa, kunnes äiti tulisi takaisin, sillä hänellä oli tänään kiire, hän kun pesi Lizzien ja Ludvigin vaatteita.
Jopa tulivat nuo äskenmainitut Nikolain ikäkumppalit syöksyen huoneesen; toinen veti mukanansa suurta suitsisuista ratsuhepoa, toinen kantoi kahta suurta, sievästi koristettua nukkea. Rouva oli heidät lähettänyt leikkimään Nikolain kanssa. Ja pian sitä mentiinkin täyttä laukkaa ympäri lastenkammaria… Hop! hop! hei! — Nikolai veti, ja Ludvig ratsasti; hop, hop, hei!… Ja sitten viimein tahtoi Nikolaikin ratsastaa, hän kun oli jo niin kauan vetänyt. Mutta Ludvig ei huolinut selästä lähteä, jonka tähden Nikolai tempasi suitsenräimät ja toisesta jalasta keikahutti hänet pois hevosen selästä.
"Sinä retvana, mokoma, uskallatko sinä?…"
"Retvana! — Itsepä olet retvana!" Ja yhdellä hyppäyksellä oli Nikolai vuoteessa, jota Ludvig piti rintavarustuksenaan ja jonka takana hän parkui, sillä aikaa kun hänen sisarensa yhtyi ääneen ja alkoi hänkin parkua.
"Mitä tämä on? — Mitä tämä on, lapsi kullat!" huusi hädissään Barbro, joka samassa juoksi huoneesen. "Etkö häpeä, Nikolai, kohdella tuolla tavalla pääkonsulin lapsia! Koetapas vaan, niin saat nähdä!… Niin, Ludvig!… Niin, niin, Lizzie! — Ei hän enää teille mitään tee! — Kuuletkos, Nikolai, tee siivosti, mitä tahtovat!…"
Ja sitten täytyi Barbron tarkastaa ja surkutella Ludvigin silitettyä kaulusta, joka oli niin pahasti rypistynyt. "Tulepas nyt, kultapoikaseni! Tulepas nyt, niin pääset sitten taaskin leikkimään heti!"
Hän nosti pojan polvilleen… "Niin, tämä on minun oma kulta poikaseni, joka on niin kiltti, että! — Kas niin, pitelepäs hänen kolttuansa, Nikolai! — Tässä näet semmoisen, joka on niin hieno, että oikein loistaa, ja niin kiltti, niin kiltti!"
"Näytäpäs hänelle pyhävaatteitani, Barbro, ja niitä kiillotettuja!"… Ja sitten sai Nikolai luvan katsella piirongissa Ludvigin ja Lizzien nuttuja ja nauhusvöitä, sekä hienoja alusvaatteita ynnä kurkistaa kaappiin, jossa heidän leikkikalujaan säilytettiin, ja ihmetellä vanhoja rumpuja ja torvia sekä surmattuja, päättömiä miehiä ja hevosia ja tinasotamiehiä, Noan arkkia kaikkine tarpeineen, mitkä kaikki tavarat Barbro kehui heidän saaneen, kun olivat niin kilttiä olleet!
Ja niitäpä olikin koko kasa tavaroita tuolla kaapin alaosassa, niin että Nikolai sai semmoisen käsityksen, että he olivat olleet oikein tavattoman kilttiä ja että hänen äitinsä myöskin, — jonka hän katkeraksi harmikseen tunsi — täytyi samassa määrässä iloita heidän tähtensä. Heidän täytyi olla varsin toisellasia lapsia kuin hän, semmoisia, jotka eivät koskaan selkäsaunaa ansainneet, aina vaan leikkileluja!… Ja ihan surulliseksi ja katkeramieliseksi hän tuli siinä seistessään. Jos hän kohtaisi vasta joskus tuon Ludvigin sopivassa paikassa, niin silloinpa hän antaisi kelpo löylyn hänelle tuosta ratsastusriidasta!