Mari sytytti kynttilänpätkän. Siinä poika istui pystyssä ja hosui käsillään.

"Minä luulin niitten repivän pään minulta, minä!" — puhui hän viimein selvittyänsä.

Jälleen levolle laskettuansa sattui Mari ajattelemaan, miten hän oli onnellinen, kun ei ollut lasta huolehdittavanansa. Jokaisella täytyy olla ristinsä, ja hänellä oli nyt tämä jäsensärkynsä…

Mutta Mari sai kalliisti tämän maksaa, kun Holmannin matami aamulla keittiön rapulla sekä käytävän tuonpuolisten että toisen kerroksen piikain läsnä ollessa vaatii häntä tilille siitä, että oli pistänyt nenänsä semmoiseen asiaan, joka ei hänelle ensinkään kuulunut! Hän sai nyt kerrassaan selvän tiedon sekä siitä, minkä tähden matami oli teljennyt pojan komeroon, että siitä, mitä kaikkea heidän täytyi pojan tähden kärsiä, niin että hän ihan hämillään siinä seisoi. Sen saattoi Holmannin matami vannoa elämänsä kautta, että jos oli talossa ketään, joka ei suvainnut epäjärjestystä eikä säädytöntä elämää, niin oli hän juuri semmoinen. Hän ei tahtonut säästää minkäänlaista kuritusta, ettei varsinkaan sanottaisi hänen silmäinsä edessä kasvattavan häpeätä ja kunnottomuutta.

Mutta kun Mari sitten iltasilla kävi puita ja hiiliä noutamassa ja kuuli pojan parkumista sorvarin asunnosta saakka, laski hän lyhtynsä hakkuupölkylle eikä hirvennyt palata takaisin, ennen kuin pahin huuto oli tauonnut. Hän arveli, ettei hän koskaan ollut mitään niin kauhean ilkeätä kuullut, — vaikkapa se kyllä olisi ansaittuakin ollut!

Sinne ylhäälle Marin luokse pääsi Nikolai sitten myöskin silloin tällöin hätäsatamaan. Siellä hän istui äänetönnä kuin kala merrassa puulaatikon vieressä ja vuoleskeli veneitä, joita hän sitten säilytteli mekkonsa povessa, viedessään ruokaa Holmannille, joka puuhaili työhuoneessa rantasillan vieressä.

Liikanaista olisi kuitenkin luulotella, että Nikolai vietti niin sanoaksemme ainaista hiilikomero-elämää tahi selkäsaunoja kärsi tai että hänen korvallisensa aina matamin lämpimistä puusteista kuumina olivat. — Hänellä oli myöskin loistoaikansa, silloin kun Holmannin matami oikein säästelemättä ylisteli, jos ei juuri poikaa itseä, niin kuitenkin kaikkea, mitä hän jokapäiväisen harrastuksensa kautta oli pojan siveelliseksi parannukseksi toimeen saanut.

Kahdesti vuodessa hän kävi kaupungissa pääkonsulin konttoorissa pojan hoidosta maksua perimässä. Silloin sai Nikolaikin luvan mennä pääkonsulin maatilalle kyökkivankkureissa, joilla aamupäivällä ostoksilla käytiin.

Ja siinä hän istui vankkureiden keikkuessa ja kolistessa, pyntättynä, eheänä ja puhtaana, hangattuna ja kiillotettuna kuin vaskikattila, jota lipeällä ja hiekalla on puhdistettu. Hiljaa hän ei silmänräpäystäkään voinut istua; hän jutteli ja kyseli — aina hevosesta, tuosta ruskeasta erinomaisesta hevosesta — oliko se paras taikka ainakin parhaan jälkeinen, voisiko se saavuttaa rautatietä tahi kenen taikka minkä se voisi saavuttaa…

Ja niin kääntyivät vankkurit varsin liian aikaisin pihaan kyökin rappujen eteen, ja palvelija vei hänet huoneesen lastenkammarin käytävän kautta.