"Niin, toimita minulle selkäsauna, niin — se nyt vielä!" kuului vastaukseksi.
Eipä siis ollut mitään keinoa; eikä saattanut jättää arkaa poikaa yksinään hiilikellariin. Ja sokeasti seuraten omaa mielijohdettansa, lausui hän:
"Saat sitten tulla kanssani keittiöön ja maata yösi rahilla!"
Tällä kerralla ei Nikolai ajatellut, mitä sorvarin matami saattaisi sanoa tahi tehdä; hän vaan tarttui molemmin käsin hameesen; — ja poika heti virtavedessä takanansa purjehtia vaaputteli Mari sitten jälleen ylös keittiön rappusia myöten.
Ja kun Mari haeskeli muutamia kaulahuivejaan ja hameitaan pojan alle ja otti lisiä omasta kaappivuoteestaan ja kääri hänen niihin, niin hyvin ja lämpimästi kuin rahille saattaa, näytti Nikolai unohtaneen kaikki kolttosensa.
Paljon uutta oli täällä ylhäällä! Läkkiastioita niin monenmoisia ja niin kiiltäviä riippui seinillä kaikkialla, ja sitten vielä lisäksi kissa, joka kumminkin oli vanha tuttu. Hän oli monta kertaa nähnyt sen alhaalla pihassa, ja nyt täytyi hänen oikein kurkotella ylettyäkseen siihen, se kun vetäytyi niin kauvaksi vuoteen alle.
Kas niin! Nyt hän selällään veti alas läkkikattilan.
Poika tavoitti kauhistuneena ovea kohden. Mutta Mari pysyi varsin tyynenä; ei kuulunut ainoatakaan haukkumasanaa, — erinomaista, joka poikaa ihmetytti vielä enemmän kuin läkkiastiat ja kissa!
Mari oli jo viimeinkin nukkunut, selvittyänsä kaikista noista jäsensärkyisten lantioittensa vihlomisista ja repimisistä, jotka hänen täytyi kestää aina ennen yölepoansa. Hän heräsi hurjaan huutoon.
"Mitä se on — mitä se on? Nikolai!… Nikolai, sinä!"