Hän jyskytti halolla oveen; mutta silloin kuului sieltä surkea hätähuuto, ja Mari viskasi pois puut, joita hänellä oli esivaatteessaan, ja avasi säppiraudan, jonka pidikkeeksi tikku oli pistetty.
"Mutta kuka on teljennyt tänne tuon pienen poika raukan? — sysimustaan pimeyteen!"
Lyhdyn valossa tirkisteli Nikolai häntä perin kauhistuneena:
"Minä luulin, että se oli itse paholainen, minä… Niin, kun se jyskyttää seinään, se tekee niin!"
"Uh, poika! Sinäpä pelottelet ihmiset hulluiksi julmilla jutuillasi!"
"Matami sanoo niin!" — Ja luoden pikaisen, tutkivan silmäyksen Mariin, lisäsi hän: "mutta kentiesi hän niin sanoo vaan sen tähden, ett'en koskisi hänen sokeriinsa?"
"No siitäkö syystä sinä täällä olet?"
"En ole ottanut häneltä mitään; mutta minä otan, niin teenkin, koska hän sanoo niin siitä huolimatta, otanko vai enkö! — Tämä on vaan sen maanantain tähden, kun pistin kieltäni hiukkasen kääryyn ja nuolasin, kun olin sitä puolta naulaa noutamassa. Mutta nytpä voitelen suutani, niin että hän saapi pelkän tyhjän kääreen käteensä… Minä otan… Minäpä varastan!" — huusi hän ja puri hammastansa. — "Älä, — älä mene!" niiskutti hän ja tarttui Marin hameesen, "sillä pimeän tultua se tulee ja iskee kyntensä minuun!"
Mitä tekisi nyt Mari? Siinä hän seisoi, neuvottomuuttaan nieleskeli ja tuumiskeli; eikä olisi hän uskaltanut laskea poikaa poiskaan.
Saisihan sentään koetteeksi mennä hänen puolestansa sorvarin matamia rukoilemaan?