Kaukaa jo voi huomata päältäpäinkin hänen pahan omantuntonsa, sanoi matami; ja totta hän puhuikin; — nuo vilkkaasti ylöspäin vainuilevat katseet ja harmaat silmät, ilmaisivathan ne kylliksi, mitä pahaa hän nyt taaskin oli tehnyt!

— "Hyvät kylänmiehet ja muut senkaltaiset", luemme; mutta meidän aikanamme ei enää ole kylänmiehiä eli naapureita; samassa talossa ei tiedetä, keitä asuu ylimmäisessä taikka alimmaisessa kerroksessa taikka edes vastapäätä käytävän toisella puolella. Ja niinpä tapahtuikin, ettei kukaan koko talossa tullut tarkemmin kuulleeksi Nikolain monenmoisia onnettomuuden kohtauksia tuolla syvällä maakerroksessa, huolimatta siitä, että ne suoritusten hetkinä kyllä julkisesti ilmoille tulivat.

Oli jo totuttu tuon ilkeän pojan alinomaiseen parkumiseen ja ulvomiseen, samoin kuin totutaan pianoharjoituksiin tahi tehtaan jyräkkään, ja lohduteltiin itseänsä myöskin sillä, että sangen onnellista oli kuitenkin, kun siveellisesti niin turmeltunut lapsi oli sentään joutunut noin ankaran kasvatuksen ja kurin alaiseksi.

Kun "Nikolai poju ja Silla tytti" tavallisuutensa mukaan kuluttelivat aikaansa katukäytävällä maakerroksen portaiden edessä, saattoivat talon asukkaat kyllä ohitse kulkeissaan nyykäyttää ystävällisesti päätänsä tytölle. Mutta rikoksellista sitä vastaan olisi ollut Nikolaita sillä tavalla ilahduttaa.

Marilla, joka viime muuttoaikana oli tullut keittäjä-piiaksi ylimmäiseen kerrokseen, ei, miten luonnollista olikin, vielä ollut mitään käsitystä sorvarin matamin ankarasta, kaikissa asioissa oikein-ajattelevasta luonteesta, ja sen vuoksi ei voikaan millään tavalla häntä siitä syyttää, mitä sen tähden tapahtui.

Hän meni eräänä iltana lyhdyn valolla alustasta hiiliä ja puita noutamaan — ähkyen ja puhkuen ämpärinensä rapuissa, niin kuin hänen tapansa oli; hän oli nimittäin saanut jäsensärkyä molempiin lanteisinsa ja heilui ja vaappui edes ja takaisin toiselta puolelta toiselle, niin kuin veneen masto myrskyilmalla.

Silloin hän puukoppelista kuuli, että siellä pimeässä joku ikään kuin voivotteli. Olipa kuin joku olisi nyyhkinyt ja itkenyt sekä samalla aikaa suonenvedon tapaisesti niiskuttanut pitkän aikaa, ennen kuin voi suustansa muuta ääntä saada.

Ääni kuului niin kurjan toivottomalta, että Mari heti herkesi puupalikoita kokoilemasta, seisahtui hakkuupölkyn viereen ja kuunteli. Se tuntui kuuluvan jostakusta hiilikomerosta tuolta pimeän käytävän vierestä. Viimein tarttui hän lyhtyyn ja haparoitsi eteenpäin; hänen täytyi mennä kurkistamaan saadaksensa tietää, mikä se oli.

"Onko täällä ihmisiä?" huusi hän ovella, minkä takaa niiskutusta kuului.

Heti vaikeni ääni.