Ja sehän oli huokeinta työtä maailmassa! — ihan kuin pientä poikaa varten luotua — istua ja vantista polkea… ikään kuin vaan pientä harjoitusta hänelle!

Mutta tässäkin piti matamin surullisia kokemuksia saada! Juuri oli poika kehdon ääressä, kun matami ulos lähti, mutta kun jälleen kotiin tuli, jo seisoi hän akkunassa taikka tuolla ylhäällä maakerroksen rapuilla, tirkistellen ja ammotellen muita hapsia, jotka ulkona leikkivät. Niin, keksipä matami hänet varsin ulkonakin, ovi auki takanaan; — kaikki oli hänestä saman arvoista, kunpa vaan voi maakerroksesta ja velvollisuudestaan pois livistää.

No, tuo kurikas sikiö sai silloin myöskin soukan seisoa niin paljon kuin syntinen selkänsä sietää voi!…

Ja niin sitä matami vakuutteli piiallekin, joka päänsä oven aukeamaan pisti kuullakseen, mitä tuo pikku velho taas oli tehnyt, koska hän niin ilkeästi parkui, — että kaikki hänen rangaistuksensa ja kaikki muu, mitä oli koeteltu, sekä illallisen kieltäminen että erikseen telkeeminen — ne eivät mitään auttaneet, yhtä uppiniskaiseksi ja yhtä vähän luotettavaksi hän sittenkin jäi!

Nyt oli matami häntä sillä tavalla peloitellut, että oli sanonut paholaisen huoneen nurkassa vuoteen takana istuvan ja vartoovan, jättäisikö hän kehdon!

Poika melkein pelosta tyrmistyi ja luuli koko ajan näkevänsä mainitun hirviön pistävän päätänsä matamin päänalaisen takaa esiin. Sillä välillä ei hän kuitenkaan voinut olla akkunaan päin tirkistelemättä; — pihamaalla ulkona oli joitakuita leikkimässä, ja miten se lienee oikein käynytkään, niin sieltä hän kuitenkin itsensä löysi seisomasta, kunnes taas muisti, mikä takanansa oli. Silloin hän nuolena jälleen takaisin lensi ja istui sekä tirkisteli nurkkaan pelosta puolikuolleena.

Oltuansa kehdon ääressä avullisena, yleni Nikolai vuoden kuluella siitä yhtä tarpeelliseksi avuksi Holmannin tytärtä Ursillaa maakerroksen rappujen edustalla vartioimaan. Askel tuonnemmaksi — niin pitkältä kuin puihin kadun toiselle puolelle — se olisi ollut hirtehisen teko! Mitä määrätyn rajapiirin ylitse käyminen merkitsee, sitä oli täysin voimin häneen teroitettu. Sillä mitenkäs muuten matami olisi saattanut varma siitä olla, ettei poika Sillaa laskisi vaikka aina tuonne kaivoruuhelle saakka, missä nuo vallattomat pojat laivoineen leikkivät ja huusivat sekä mellastivat? Pojan syntinen ruumis oli monen monituista keltaista ja sinistä viirua joka kerta saanut, kun hän kiusaukseen joutui, niin että rajapiiri lopulta vaistomaisesti tuntui hänen kauhistuneessa mielessään kuin näkymätön rauta-aita. Jalan leveyskin sen ylitse oli hänen mielikuvaelmissaan mustin rikos, vallattomuus, joka täytyisi hirmuisimmalla tavalla sovittaa!

Että Silla oli varsin tavallisuudesta poikkeava, erinomainen olento, niin sanoaksi, jalompaa laatua kuin hän, sitä tietoa oli häneen niin monen monituisella tavalla istutettu aina siitä alkaen, kun tyttö maailmaan tuli, ettei hänen mielestänsä se totuus enää mitään epäilystäkään ansainnut.

Huolimatta kaikista, mitä sai tytön tähden kärsiä taikka, jonkun kummallisen vastavaikutuksen vuoksi, kentiesi juuri niiden uhrien tähden, mitä oli saanut tällä alalla suorittaa, oli pojassa se tunne, että huolenpito tytöstä oli hänen velvollisuutensa, varsin etevällä tavalla kehittynyt. Hän ihaili ehdottomasti häntä, — sininen solmunauha ja vanha punainen kangasruusu hatussaan, näytti tämä pojan mielestä oikein ihmeteltävältä — ja antautui palvelemaan hänen itsepäisyyttään, joka oli juuri yhtä hirmuvaltainen kuin itse sorvarin eukonkin. Kun poika oli pitkät ajat istunut ja antanut hänen hiuksensa hiekkaa täyteen viskoa, vaati tyttö, että tämä kengät ja sukat hänen jaloistansa riisuisi. Jos poika totteli, sai hän kyytiä; jos hän taas ei totellut, alkoi tyttö parkua, ja poika sai kyytiä sittenkin!

Epävarmuus oli, niin sanoaksemme, se maa, minkä pinnalla hän eleli, ja nuo pikaiset, arat silmäykset, joita hän ikään kuin tottumuksesta loi maakerroksen käytävään päin, — vieläpä silloinkin, kun hän usein rikoksista raskaan omantuntonsa puhtaimmaksikin tunsi, — ne olivat vaan hänen jokapäiväisen kokemuksensa hedelmiä.