Muutamassa katsannossa ei se niinkään hullua ole, että se, joka ensi aikoinansa on paljon kärsiä saanut ja huonossa hoidossa ollut, ei mitään siitä muista — vaikka se aina kuitenkin häneen joitakuita jälkiä jättää.

Niin ainakin Holmannin matami väitti. Heti ensimmäisestä päivästä alkaen, jona pojan tupaansa sai, voi hän sekä nähdä että huomata, että häntä oli tuommoisessa mustalaispesässä kasvatettu! Silmät olivat niin viekkaat ja vakoilevat, ja hän kun voi jo niin perin oppinut salakavala ja itsepäinen ollakin — jo paljoa ennemmin kuin puhumaankaan oppi! Matami väitti, että lapsi oli ihan ilkeäsisuinen; niin uupunut ja hiljainen aina siihen saakka, kun hän itse juuri oli nukkumaan kerinnyt; mutta sitten piti hänen kuitenkin ruveta huutamaan ja mylvimään kuin palovartija.

Mutta sen näkivät nyt kaikki, jotka sorvarin väkeä hiukkasenkaan tunsivat, että jos ei heillä ollutkaan mitään erinomaista onnea saadessaan pojan hoidettavakseen, niin oli onni ainakin sitä kohdannut, joka oli heidän hoitoonsa päässyt. Siitä oli ainoastaan yksi mieli ja ajatus, mikä säntillinen, tunnokas nainen sorvarin matami oli. Pitkä, laiha ja siro hän oli koko olennoltaan, ja jo nuo pienet, maksankarvaiset kasvot ynnä siniharmaat, kaikkea iloisuutta kaipaavat silmät olivat omiansa osottamaan, ettei ainakaan hän sellainen ollut, joka helposti saattaisi ajattelemattoman kiivauden valtaan joutua.

Ja niillä parilla kerralla vuoteensa, joina Barbro poikaa katsomassa kävi — hän ei nyt päässyt niin helposti, kun Wejergangilaiset vuodet pitkään maatilalla asuivat — voi hän itsekin siitä perin pohjin vakuutetuksi tulla, miten hyvässä hoidossa ja puhtaana sekä muuten perin johdonmukaisesti poikaa oli pidetty. Aina hänen tulostansa lähtemiseen saakka kesti siitä yhtämittaista, omaantuntoon koskevata nuhdetta, miten vaikeata oli kaikkia noita läkkisepän kuhmuja suoria, kaikkia, mitä jo ensi hetkestä alkaen oli hullulle ja kunnottomalle tolalle pojassa päässyt… varsinkin hänen niskurimaista luonnettansa! Hän voi jo kyllä todellakin pitkät matkat kävellä; mutta ryömiä, ryömiä vaan hänen piti, ja pian se sitten kävi niin, että tuskin oli matami pojasta silmänsä kääntänyt, ennen kuin se jo oli sekä siellä että täällä, milloin padalla ja kattilalla, milloin vesiämpärillä, taikka oli hän tuolla kellon lyijypainoja nykimässä! Ja kaikki hän alas repi, kumoon kaateli ja itsensä tahrasi, minne ikään tulikin, semmoista teki poika; — eilenkin oli kissanruoka pitkin lattiata! Nyt oli matami sitä varten vitsan seinänrakoon pistänyt, jotta se siellä hänen silmäinsä edessä olisi. Sillä tarpeellista kauhua piti hänessä herätettämän, ja ankarata valvomista ja rangaistusta tässä todellakin tarvittiin! Ja Barbron täytyi itsekin hyvin tietää, ettei ollut niin helppoa pitää toisen lapsesta huolta, varsinkaan moisesta harhateille joutuneesta, joka oli tuolla tavalla tullut!…

Se oli vilpitöntä puhetta alusta loppuun saakka, se täytyi Barbron myöntää, niin kovasti kuin se häneen koskikin, ja senpä tähden hänelle aina tulikin kiire jälleen matkoihinsa päästä.

Eikä tämä jäänytkään häneen itseensäkin opettavaisesti vaikuttamatta, — sillä nyt tiesi hän, mitä hänelläkin puolestaan kohtuuden ja oikeuden mukaan voi olla Wejergangin rouvalle sanomista kaikesta puuhastansa ja huolestaan noitten pienokaisten tähden, kun joskus olisi lanka kateensolmuihin alkanut käydä.

— Mutta koko kasvinajan sama tottelemattomuuden henki pojassa pysyi. Mahdotonta oli hänestä sitä poistumaan saada, miten uutterasti sorvarin matami työskentelikin, ja vaikka sorvari itsekin silloin tällöin autteli. Tämä viimeksi mainittu ei kuitenkaan ennen tapahtunut, kuin eukko asianomaisella tavalla oli hänelle teroittanut, miten siveellinen välttämättömyys vaati häntä toista puolta perheen velvollisuuksista huoleksensa ottamaan.

Itse sorvari oli sävyisä mies, pari levollisia, loistavia silmiä päässään. Hän meni ja tuli aamuin, illoin, kuivaili ja siivoili itseänsä ja seisoskeli viivytellen ovella milloin tuo, milloin tämä työkalu taikka väkipyörän lämsä kädessään, ennen kuin astui huoneesen. Mitä hän lienee avioliitostansa tuuminut, sitä ei juuri ollut tilaisuutta hänestä päältäpäin huomata. Varmaa vaan oli — eukko semmoinen kuin Holmannin matami, oli aarre, jota ei kyllin korkeaksi arvostella saattanut, ja vaikkapa ei Holmannista juuri niin mitään jäljelle jäänytkään, niin, vaikkapa hänestä, kunnioituksella sanoen, jonkunlainen pyyhinryysyn tapainen taloon tulikin, niin jokainen huomasi kuitenkin, että niin täytyi asian laidan semmoisessa avioliitossa ollakin, jos tahdottiin tasapainoa säilyttää. Kuka vaan kerrankin oli Holmannin matamin nähnyt ja hänen kanssansa haastellut, ymmärsi sen heti, ja vaikeampaa oikeastaan oli sitä ymmärtää, että kuitenkin, kun kaikki lukuun otettiin, se sentään itse Holman oli, eikä eukko, joka työhuoneessa väkipyöriä sorvaili, joista perhe elatuksensa sai.

Sitä ihmeellisempää oli, että ukko Holman aina toisinaan tavattiin portilla sellaisessa tolkuttomuuden tilassa, jota ei kukaan olisi niin onnelliselta aviomieheltä odottaa voinut.

Kun sitten oli semmoinen kumma seikka tapahtunut, että matami itse pienen tytön sai, — tämän suuren ja kaikkiin koskevan perheolojen muutoksen jälkeen otettiin kyllä tuumittavaksi, että eikö olisi parhainta maja tuosta vieraasta hoidokkaasta vapauttaa; mutta osaksi oli siitä hyvä, vakinainen tulo tiedossa, toiseksi voisi matami myöskin häntä kehdon ääressä pitää.