Nikolai polki kaikin voimin vanhaa katkaistua kukonpäätä, joka virui katuojassa, kunnes se kävi litteäksi kuin vaskiraha.
— — — Kun Nikolai oli herennyt hiilikomeron mörköjä ja paholaisia pelkäämästä, oli Holmannin matami huomannut tehokkaimmaksi kurikeinoksi uhkailla poikaa kansakouluun lähettämisellä — jota laitosta matami mielikuvituksissaan arvosteli varsin oivalliseksi, virallisesti määrätyksi nuorison rangaistuslaitokseksi, semmoiseksi paikaksi, jossa joka päivä velvollisuuksien täyttämistä harjoitellaan.
Miten hänelle sitten kävisi, kun kouluun joutuisi, siitä ei Nikolai koskaan oikein selville päässyt; vaan että se olisi jotakin käsittämättömän hirveätä, sen ajatuksen hän sai noista alituiseen uudistetuista, epäselvistä viittauksista ja salaperäisistä huokauksista ja äännähdyksistä, jotka siinä aina mukana seurasivat.
Viimein tuli tämä asia oikein varmasti päätetyksi. Hänen täytyi lähteä kouluun maanantai-aamuna.
Tuorstai, perjantai, lauvantai ja sunnuntai — Nikolai luki sormiansa — kaikki nuo päivät olivat vielä jäljellä… Ja miten hartaasti hän hoiteli ja vartioitsi Sillaa ja leikki hänen kanssansa näinä päivinä, ja miten hän juoksi asioilla, kuin nuoli ampumalta!
Viimein ei ollut enää jäljellä enempää kuin sunnuntain iltapuoli!
Nikolai istui illallisella Sillan kanssa ja kuunteli lohdutuksekseen hänen arveluitansa koulusta, sai tietää, että hänen täytyi huomenna pukeutua pyhävaatteisinsa, koska meni kouluun ensimmäistä kertaa, ja nukkui yön hikihelmet otsallaan.
Mutta aamulla Nikolai kuitenkin oli hiipinyt tiehensä.
Vaikka Holmannin matami kyllä hartaasti kyseli, etsi ja urkki, lupaili runsaalla kädellä sekä rangaistuksia että anteeksiantoa, jos poika vaan nyt heti takaisin tulisi, kaikki oli turhaa kuitenkin; poika pysyi kadoksissa.
Päivällisaikana hämmästyi Mari yläkerroksessa pahanpäiväisesti, nähdessään pojan kömpivän kaappivuoteesta. Hän antoi pakolaiselle ruokaa ja pyysi, että hän sitten lupaisi mennä kotiinsa; — ja sen kyllä otti Nikolai tehdäksensä, mutta ei ennen kuin pimeän tultua.